Hallinto lähellä ihmistä

Tämä sopii aika hyvin edellisen jatkoksi. Mielestäni kertoo jotain sekä valtionhallinnon ymmärryksestä tietoyhteiskunnan päälle että suhteesta kansalaisiin se, että ministeriöiden nettisivuissa ei ole mitään logiikkaa. Noin puolet sivujen osoitteesta rakentuu muodossa om.fi, tem.fi, stm.fi eli ministeriöiden suomenkielisistä lyhenteistä. Jokusessa käytetään englanninkielistä lyhennettä: intermin.fi, defmin.fi. Mutta ei tässä kaikki. Molemmista ylläolevista malleista löytyy poikkeuksia. Ulkoministeriö onkin formin.finland.fi ja ympäristöministeriö ymparisto.fi/ym. Ja mistä ihmeestä pitäisi tietää, että opetusministeriö ei ole opm.fi tai edmin.fi vaan minedu.fi?

Sama epäloogisuus esiintyy ministeriöiden virallisissa postiosoitteissa (kun ei siis halua lähettää viestiä suoraan kellekään virkamiehelle tai ministerille vaan kirjaamoon). Osoitteistosta löytyy esimerkiksi kirjaamo.stm@stm.fi, sm.kirjaamo@intermin.fi ja oikeusministerio@om.fi.

Itse seikkailen töissä aika paljon eri ministeriöiden sivuilla ja silti en ole sen paremmin löytänyt mitään logiikkaa näissä osoitteistoissa. Kun ihminen lopulta löytää haluamansa ministeriön nettisivun, saa vielä pistää pystyyn pienen etsintäpartion löytääkseen kirjaamon osoitteen. Erittäin käyttäjäystävällistä. Olisiko ihan liikaa vaadittu, että sekä ministeriöiden nettisivuissa että meiliosoitteissa olisi yhtenäinen ja selkeä logiikka? Sivuille voisi olla hankittuna sekä suomen että englanninkieliset osoitteet, jos "kansainvälisyys" on tässä joku kynnyskysymys.

Kaikkien elämää helpottaisi, jos julkishallinto olisi helposti tavoitettavissa netistä. Kiva bonus olisi myös, jos sivustot olisivat helppokäyttöisiä ja esteettömiä. Tällä hetkellä monilta julkishallinnon sivuilta on tuhottoman vaikea löytää etsimäänsä. Tämä pätee esimerkiksi armaan kotikuntani sivuihin sekä valtion hankerekisterin sivuihin. Välillä tuntuu, että monissa kunnissa, ministeriöissä yms. nettisivuja pidetään välttämättömänä pahana eikä tajuta, että ne ovat sekä väylä, jolla ihmiset etsivät tietoa ja lähestyvät päättäjiä/virkamiehiä, että keskeinen osa kyseisen tahon imagoa. Jos sivut ovat kovin hankalat - ja jopa hankalasti löydettävät - tulee toisinaan mieleen, että halutaanko tahallaan hankaloittaa ihmisten tiedonsaantia ja asioihin vaikuttamista.

Toivottavasti ei. Ajattelen kuitenkin mielummin, että hallinnossa ollaan vanhakantaisia ja kankeita kuin että siellä tahallaan hankaloitettaisiin ihmisten osallistumista.

Kieli on valtaa

Olen menossa huomenna ensimmäiseen valtuuston kokoukseeni. Kyseessä on ylimääräinen valtuusto, jossa käsitellään vain kaksi kaavaa sekä kaupungin talousohjelma. Vaikka en ole Turun kunnallispolitiikan syövereissä kovin paljoa ollutkaan, olen melko perillä poliittisesta järjestelmästä sekä tottunut lukemaan monenmoisia tekstejä. Silti oli kyllä pänttäämistä tuon talousohjelman kanssa. Kieli oli kankeaa, tyhjänpäiväistä ja byrokraattista sekä asiat ilmaistu epäselvästi. Ohjelmasta löytyy esim. tällaista tekstiä: "Tuote ansaitsee varastointipaikan, mikäli sen varastointi tuottaa lisäarvoa toimitusprosessissa." (No enpä olisi ikinä arvannut) tai "Hallintokuntakohtaisen toimenpideohjelman taloudelliset vaikutukset on huomioitu suunnitelmakauden vuosille kohdennettuna ja laskettu rakenteellisesti sisään kyseisten hallintokuntien taloussuunnitelmiin sekä vuoden 2010 ohjelukuihin." (On sitten haluttu paljon hienoja sanoja yhteen virkkeeseen).

Monta kertaa tekstiä lukiessa tuntui, ettei ollut oikein kärryillä, mitä siinä todella esitettiin päätettäväksi. Ei hyvä. Politiikassa asiat pitäisi pystyä - tai vähintään pyrkiä - esittämään niin selkeästi, että tavallinen kuntalainen kykenee ottamaan selvää, mitä hänen kunnassaan tapahtuu. Ihmettelen kovasti, jos kovinkaan moni turkulainen jaksaa tuota talousohjelmaa lukea paria sivua pitemmälle tai kokee sisäistäneensä sen nopealla lukemisella. Se siitä avoimesta päätöksenteosta, jos kansalaiset eivät pysty kommentoimaan tulossa olevia päätöksiä. Ja se siitä demokratiasta, jos täytyy olla todella kokenut ja sisällä virkamiesten käyttämässä kielessä, jotta kunnolla pystyy sisäistämään esitettävät asiat. Ensin kirjoitetaan tällaista tekstiä ja sen jälkeen ihmetellään suureen ääneen, että miten niin valta pakenee virkamiehille. Miten niin, tosiaankin.

Pienihmisiä

Olen saanut viikon sisällä tutustua kahteen aivan uuteen ihmiseen. Nannan ja Jarkon vauvan näin neljän päivän ikäisenä ja Emman ja Tapion pikkuiselle ikää oli kertynyt päivä enemmän. Voi miten suloisia! En lapsena tai nuorena (nythän olen siis tällainen ikäloppu=)) hirveästi perustanut pikkulapsista mutta jo vuosia olen ollut aivan heikkona niihin. Onkin positiivista kun ystävät ja kaverit alkavat lisääntyä. Ehkä niiden pikkuisten kanssa sitten saa jo viettää aikaakin... =)

Siellä sun täällä

Pariin viime viikkoon on mahtunut suuri määrä tekemistä ja menemistä. Kun tämän viikon sai pulkkaan, voi ehkä jo uskaltaa ajatella, että kiire hellittäisi. Ei lomaankaan onneksi enää kamalan kauan ole - heinäkuuta odotellessa!

Eilinen kului Vinon hallituksen puolivälikokouksessa, jossa mm. käytiin palautekeskustelu alkuvuodesta ja suunniteltiin syksyn toimintaa. Tiistaina oli kehityskeskustelu pääsihteerin kanssa ja keskiviikkona toimiston palautekeskustelu keväästä. Omalla tavallaan moiset keskustelut ovat melko rankkoja, kun tullaanhan niissä lähellä omia ominaisuuksia ja toimintaa puheenjohtajana, mutta kyllä niitä on hyvä ja hyödyllistä käydä. Ja meillä on joka tapauksessa mainio porukka!

Viime viikonloppu kului vaalivoittoa jännittäen ja juhlien (meillä on niin hyvät mepit!) sekä häitä tanssien. Tuli samalla käytyä ensimmäisen kerran Seinäjoella. Tuo Pohjanmaan-matkailu kun ei koskaan ole kuulunut perusharrastuksiini. Olin tätä reissua ennen käynyt Pohjanmaalla noin kahdesti: Kokkolassa puoluekokouksessa 2005 ja Oulussa Vinon hallituksen kanssa 2006. Häissä oli morsiamenryöstö, mistä en sinänsä noin vanhana ja patriarkaattisena perinteenä perusta, mutta sulhaselle oli mietitty kyllä täysin oikea tehtävä ratkaistavaksi: piti laatia strategia missioineen ja visioineen... =)

Olin pari viikkoa sitten katsomassa Helsingin ylioppilasteatterin Välikysymys-näytelmää sekä sen jälkeisessä kutsukeskustelutilaisuudessa. Varmasti näytelmästä olisi saanut enemmän irti, jos olisi paremmin sisällä Helsingin kunnallispolitiiikassa mutta kyllä se suurelta osin oli sekä hauska että satiirinen näilläkin taustatiedoilla. Lopun keskustelutilaisuus oli kyllä melkoinen fiasko. Keskustelua ei ohjattu mitenkään, mikä johti siihen, ettei mitään keskustelua todella käyty vaan vihainen yleisö huuteli panelistien päälle ja syytteli heitä kaikesta. Lähtökohtaisesti olin samaa mieltä vasemmistohenkisen yleisön kanssa mutta tilanne alkoi kyllä ärsyttää. Haluttiinko keskustella vai riidellä? Niiden välillä kun kuitenkin on eroja.

Tilaisuuden hämmentävintä antia olivat kuitenkin Sirpa Asko-Seljavaaran kommentit. Näytelmässä oli kuvattu pätkä, jossa noin kaksikymmentävuotias dramaturgi kertoi omista kokemuksistaan, kun oli yrittänyt saada apua mielenterveysongelmiinsa ala-asteikäisestä lähtien. Asko-Seljavaara selitti suureen ääneen, kuinka hän näkee naamasta, ettei kyseinen tyttö apua tarvitse. Onhan hän kuitenkin lääkäri. Sen jälkeen ei tuntunut kovinkaan luottamusta herättävältä, kun hän kehuskeli 60-luvulla hoitaneensa yksin kaikki jonkun kunnan 6000 asukasta. Kaipa se hoituu, jos lähettää puolet potilaista kotiin, kun näkee naamasta, että nämä eivät tarvitse hoitoa tai ovat "sellaisia tyttöjä" (suora lainaus).

EDIT: Pääsi unohtumaan paneelissa mukana olleen Paul Lillkrankin neronleimaukset. Kun nostin esiin sen, että pelkkä ongelmien paikkailu ei riitä vaan niille pitäisi jo etukäteen tehdä jotain ja käytin esimerkikkinä mielenterveysongelmista kärsivää neljännestä korkeakouluopiskelijoista, Lillkrank tarttui heti asiaan kiinni, kun on "yliopistoihmisenä asiantuntija". Kysehän on siitä, että yliopistoihin otetaan liian paljon ja liian helposti ihmisiä. Kaikki eivät vain ole kykeneviä yliopisto-opintoihin. Tässä syy mielenterveysongelmiin. Ilmeisesti minustakaan, joka pääsin omaan oppiaineeseeni suoraan lukiosta korkeimmilla pisteillä, ei oikeasti ole tähän vaativaan yliopistomaailmaan...

Identiteettiä ja sen semmoista

Syyllistyn erittäin helposti. Ei tarvitse olla kummoinenkaan asia, mikä olisi pitänyt tehdä, mistä joku huomauttelee tai moittii tai mitä itse olin ajatellut, kun jo tunnen huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Ei ole paljon järkeä tässä. Kyky syyllistyä on toisinaan ihan hyvä, jos se saa tekemään asioita, silloin kun toinen niistä aiheellisesti huomauttaa, mutta itselläni homma menee usein överiksi.

Sopiva esimerkki on tämä blogikin. Olen monaasti kantanut huonoa omaatuntoa siitä, että postausten väli on kasvanut viikkoon tai ylikin. Mitä hyötyä siitäkin on? Jos vain huonoa omaatuntoa helpottaakseen kirjoittaa, ei tekstistä välttämättä tule kovin mainiota. Jos taas rupeaa huolehtimaan liian harvasta tahdista, tulee olo, että jos harvoin kirjoittaa, täytyy sitten kirjoittaa tosi fiksuja. Takuuvarma tapa nostaa kirjoituskynnystä.

Lempeämpi asennoituminen itseä kohtaan ja pienemmät itseen kohdistuvat vaatimukset ovat jo pitkään olleet listallani. Saanpa nyt harjoitella niitä myös kirjoittamisen suhteen. Haluan edelleen ylläpitää blogia ja päivittää sitä säännöllisesti. En kuitenkaan halua kantaa huonoa omaatuntoa siitä, jos kiireisinä aikoina päivitystahti hiipuu tai jos väsyneenä en saa aikaan mitään suuria poliittisia oivalluksia tai kielellisiä hienouksia. No niin, nyt orientoidun kirjoittamaan stressaamatta ja milloin mistäkin teemasta. Noin. Päätetty.

=)

Omaan minäkuvaani kuuluu ajatus itsestäni jotenkin "kulttuuri-ihmisenä". En ole koskaan pitänyt itseäni minään suurena asiantuntijana kulttuurin saralla mutta identiteettiini on silti kuulunut mieltymys kulttuuria kohtaan ja ajatus, että osallistun kulttuuririentoihin jotenkin säännöllisesti. Onkin ollut karua huomata, kuinka joskus oma minäkuva ja todellisuus ovat kaukana. Joinain vuosina olen havainnut, etten ole yli vuoteen käynyt kertaakaan esim. teatterissa, oopperassa tai näyttelyissä. Elokuvissa käynnissäkin on saattanut olla puolen vuoden taukoja enkä ole edes seurannut, mitä keikkoja kaupungissa olisi. Siinä joutuu jo pohtimaan, onko oma minäkuva tässä suhteessa kohdallaan. Tänä keväänä olen onneksi saanut sovitettua kulttuuriminäni edes jotenkuten työ- ja järjestöminien joukkoon. Olen käynyt kahdesti teatterissa (Komin Kalavale ja Kansallisen Tuntematon sotilas) sekä kahdesti taidenäyttelyssä (Kiasman Choosing My Religion ja Tennispalatsin Walt Disney ja Euroopan taide). Torstaina olen menossa vielä kertaalleen teatteriin, kun sain kutsun Helsingin ylioppilasteatterin Valtuusto-näytelmään. Ei onneksi tarvitse kaiken kiireen keskellä ruveta rukkaamaan omaa minäkuvaakin. =)