Kohti joulua

Köpiksestä on selvitty, työt lopetettu ja Vino-seuraajat perehdytetty. Köpiksen jälkeisiä fiiliksiäni löytyy sekä puolueen blogista että Vinon lauantaisesta kannarista. Eipä paljon naurata. Töiden lopettamisesta tulee varmaankin vähän haikeutta ensi vuonna mutta motivaatio palata opiskelijaksi on kyllä myös ihan korkealla. Vinon loppumista en ole oikein vielä tajunnut. Olen ollut neljä vuotta putkeen Vinon päättävissä elimissä (pj, vpj, hallituksen jäsen, opiskelijavaltuuskunnan jäsen) ja sitä ennen puolitoista vuotta paikallisjärjestöni hallituksessa/puheenjohtajana. Elämänmuutos tulee olemaan sen verran suuri, että taidan kirjoitella siitä erikseen, kun olen asian kunnolla ymmärtänyt. Pelkästään helppoa ei varmasti tule olemaan.

Joulu on ihan kohta. En sitäkään ole oikein tajunnut, kun joulukuu on mennyt niin tiukasti reissatessa ja kokoustaessa. Missasin joulukortitkin todella tehokkaasti: lähetysdeadlinet paukkuivat, osoitekirja on väärällä paikkakunnalla jne. Siksi toivotankin kaikille rauhaisaa ja lämpöisää joulua tätä kautta. Joulukorttirahat käytän Unicefin kautta tuhkarokkorokotteisiin.

Ei ole Kööpenhamina kuin ennen

Eikä toivottavasti maailma Köpiksen jälkeen ole kuin ennen. Ilmastokokous on alkanut ja seuraavan reilun viikon aikana osoitetaan, onko maailman päättäjillä kykyä kantaa vastuu tulevaisuudesta ja yhteisestä pallostamme. Kasvihuonekaasupäästöt on saatava laskuun viimeistään vuoteen 2015 mennessä, jotta ilmaston lämpeneminen voidaan saada pysähtymään kahteen asteeseen. Kaksi astettakin voi olla liikaa mutta sen yläpuolelle meillä ei varmasti ole varaa mennä.

Köpiksessä tehdään kaikkia ihmisiä ja kaikkia maailman lajeja koskevia päätöksiä. Muistuttamaan päättäjiä tästä tosiasiasta ja vaatimaan heiltä riittäviä ja konkreettisia päätöksiä Köpikseen odotetaan kymmeniä tuhansia mielenosoittajia ympäri maailman. ViNO lähettää oman, noin kolmekymmentähenkisen poppoonsa mukaan mielenosoituksiin. Olen yksi lähtijöistä. Tunnelmiani reissusta voi lukea puolueen nettisivuilta, jonne myös kokoukseen osallistuvat Oras Tynkkynen ja Satu Hassi kirjoittavat.

Aatteellisesta ilmapiiristämme

Kirjoittelin taannoin Sitran Suomen Elivoiman lähteet -proggiksesta, jossa olen mukana. Tänään oli projektin toinen vaikuttajafoorumi. Minua oli pyydetty pitämään lyhyt puheenvuoro sessiossa, jolla oli hieman teennäinen nimi "Miksi henki ei kulje ja liekki loimua". Varsinaiset puhujat olivat Esa Saarinen ja Eero Huovinen, jotka käsittelivät asiaa yleisemmällä tasolla. Tämän lisäksi minä ja keskustanuorten Jouni Pitkänen kommentoimme Suomen aatteellista tilaa ja henkeä. Tässä oma puheenvuoroni:

Hyvät kuulijat.

Olen nuori, nainen ja vihreä. Nämä asettavat tietyn ajatuskehikon sille, miten katson Suomea, sen aatteellista ilmapiiriä ja sitä, miksi olemme siinä, missä olemme. Koska olen myös historioitsija, en usko, että on olemassa objektiivista totuutta tai objektiivisesti oikeita ratkaisuja. Totuus on aina kiinni katsojasta.

Koen, että tähän nimenomaiseen asiaan liittyykin yksi suurimpia haasteitamme. Jo vuosikausia Suomessa on tehty politiikkaa, jota on väitetty välttämättömäksi ja ainoaksi oikeaksi. ”Kansallisen edun vuoksi on pakko tehdä asia X”. ”Suomen kilpailukyky vaatii asiaa Y.” Maassamme on viimeistään edellisestä lamasta asti toteutettu vankkaa vaihtoehdottomuuden politiikkaa. On toimittu, kuin olisi olemassa yksi oikea totuus, joka on harvojen tiedossa. Harvojen, jotka ovat voittopuolisesti harmaaseen pukeutuvia keski-ikäisiä miehiä.

Samaan aikaan nämä keski-ikäiset moittivat nuoria passiivisiksi ja ihmettelevät, miksi osallistuminen ei kiinnosta. Pikemminkin on kysyttävä, miksi kiinnostaisi. Saa olla melkoinen palo vaikuttaa ja suoraan sanottuna melkoisen suuruudenhullu usko kykyyn muuttaa maailmaa, jos tässä vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä yrittää mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Yhden vaihtoehdon poliitikasta puhuminen on ollut osana passivoimassa kansaa. Eikä kyse ole vain nuorista vaan kaikenikäisistä ja kaikenlaisista ihmisistä.

Erityisen turhauttavalta vaihtoehdottomuuden politiikka tuntuu silloin, kun itsellä on tunne, että se ainoa vaihtoehto, jota toteutetaan, on väärä. Jos talouskasvu asetetaan ilmastokriisin ratkaisemisen edelle, jos työtunnit ovat tärkeämpiä kuin ihmisten jaksaminen ja jos hyvinvointipalvelut halutaan ajaa alas pienten veronalennusten vuoksi, on suunta ainakin minun mielestäni pielessä. Uskallan väittää, että en ole ainoa näin ajatteleva. Minun totuuteni on hyvin erilainen kuin vallanpitäjien totuus mutta otetaanko sitä millään tavalla huomioon?

Jos haluamme saada tämän maan ”liekin loimuamaan”, on meidän annettava tilaa erilaisille totuuksille, erilaisille valinnoille ja erilaisille mielipiteille. Tämä maa ei kaadu mihinkään, jos sen sisällä on perustellusti erilaisia mielipiteitä – tai vaikka olisi perustelemattomiakin mielipiteitä – joista käydä debattia ja joiden välillä tehdä valintoja. Liekin loimuaminen vaatii unelmia, toivoa ja uskoa siihen, että maailma muuttuu, että omat tavoitteet voivat toteutua. Meidän on annettava ihmisille todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa ja tunne siitä, että omalla toiminnalla on todella väliä. Jos jatkamme yhden totuuden tiellä ja varsinkin jos se totuus jatkaa erkanemistaan ihmisten arjesta ja mielipiteistä, ei maamme tulevaisuus näytä järin ruusuiselta.

Tämän vaihtoehdottomuuden tuoman turhautumisen lisäksi haluan nostaa esille vielä toisen asian, joka antaa melko synkän kuvan yhteiskuntamme tilasta. Korkeakouluopiskelijoista neljännes kärsii mielenterveysongelmista. On uupumusta, masennusta, ahdistusta, paniikkioireita, syömishäiriöitä. Jos parikymppisenä on polttanut itsensä loppuun, tuskin jaksaa tulenkantajana leimuta tämän yhteiskunnan hyväksi.

Nämä, me, olemme niitä nuoria, joiden varaan juhlapuheissa monesti lasketaan Suomen tulevaisuus. Silti yhteiskuntamme asettaa meille vaatimuksia, jotka ovat lähes mahdottomia toteuttaa. On valittava nuorena oikea ammatti, valmistuttava nopeasti, käytävä töissä opintojen ohessa, pysyttävä hyvässä kunnossa, oltava hoikka ja terve ja kaunis, saatava lapsia nuorena ja tehtävä uraa. Lisäksi takaraivossa painaa huoli maapallomme tulevaisuudesta, omasta toimeentulosta ja työllistymisestä.

Usein kehutaan, kuinka paljon meille nuorille on annettu. Ilmainen koulutus ja hammashoito, lapsilisät ja opiskelija-alennukset. Totta, olemme saaneet paljon. Ei silti ole järkeä maksattaa tuota velkaa meidän hyvinvoinnillamme. Taloudellisesti menestyvästä valtiosta ei ole paljon iloa, jos ihmiset ovat onnettomia, väsyneitä ja ahdistuneita. Liekkimme ei loimua ennen kuin yhteiskuntamme on vähän inhimillisempi.