Jäähyväiset aseille

Olisi mahdotonta sanoa, mikä on kaikkein paras kirja tai lempikirjani. Olen aina inhonnut paras sitä, paras tätä tai lempitämä ja lempituo -kysymyksiä. Miten tässä yltäkylläisyyden maailmassa voi valita? Varsinkin kirjojen kohdalla se on aina ollut todella vaikeaa. Viime aikoina olen kuitenkin lueskellut kahta todella vaikuttavaa kirjaa.

Tällä hetkellä työn alla on Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta.

"Albert lausuu sen julki. Sota on tehnyt meidät mahdottomiksi elämään.

Hän on oikeassa. Me emme enää ole nuoria. Emme enää tahdo valloittaa maailmaa. Me olemme pakolaisia. Pakenemme itseämme. Elämäämme. Olimme kahdeksantoistavuotiaita ja aloimme rakastaa maailmaa ja elämää. Meidän täytyi ampua sitä. Ensimmäinen kranaatti, joka räjähti, sattui sydämeemme. Meidät on erotettu toiminnasta, pyrkimyksistä, edistyksestä. Me emme enää usko sellaisiin asioihin; me uskomme sotaan."

Kirja kuvaa valtavan vaikuttavasti sodan mielettömyyttä. Pasifistiset sotakirjat ovat monessa mielessä raskaita, mutta toisaalta yksiä hienoimmista teoksista, mitä on tehty. Tuntematon sotilas, Kenelle kellot soivat ja nyt Länsirintama ovat kirjoja, joiden jälkeen en ymmärrä, miten kukaan voi enää haluta sotaa. Ja silti sitä halutaan.

Minä ainakin haluaisin mielummin halata maailman ihmisiä kuin ampua heidät. Haluaisin ottaa syliini ja pelastaa esimerkiksi kaikki ne 15 000 lasta, jotka päivittäin kuolevat aliravitsemukseen. Haluaisin rakastaa niitä kaikkia, mutta mitä apua rakkaudestani on? Miten maailman lapsia auttaa se, että itken heidän puolestaan? Silti teen niin.

Toinen todella vaikuttava teos on Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Luin sen toukokuun lopussa, itkin, luin runoja uudelleen, ääneen, itsekseni. Perheen tuskaa väkivallan ja alkoholin keskellä. Miten kukaan voi sanoa, että lähisuhdeväkivalta on perheiden sisäinen asia? Se aiheuttaa valtavaa kärsimystä ja tuskin missään sitä on kuvattu niin hyvin kuin Tikkasen runoissa. Kun pääsen taas kyseisen kirjan luo, lainaan siitä jokusen pätkän. Ehkäpä sitten ymmärrätte, mitä ajan takaa.

On niin vaikea ymmärtää, että joka viides suomalaisnainen kärsii lähisuhdeväkivallasta elämänsä aikana. Joka viides! Ja vuosittain noin kolmekymmentä naista kuolee puolisonsa käden kautta. Väkivalta on turhaa, väärin ja pahaa joka tilanteessa. Rakastat ihmistä ja hän lyö. Rakastat silti. Ihminen on outo otus.

Tähänkin liittyen on järkyttävää ajatella, että Suomeenkin on perustettu NRA:n kaltainen järjestö. Aseet vaan joka kotiin! Minkä ihmeen logiikan mukaan aseet luovat turvallisuutta? Itseäni ainakin pelottaa enemmän. En halua, että vastaantulija voikin ottaa ja ampua tai että itsepuolustuksessa siirrytään käyttämään aseita. Mitä enemmän aseita ja väkivallan hyväksyvää asennetta yhteiskunnassa on, sitä väkivaltaisempi se myös todellisuudessa on. Sama näkyy kuolemantuomioissa. Maat, joissa on käytössä kuolemantuomio, ovat väkivaltaisempia ja raaempia kuin muut. Kun yhteiskunta voi tappaa, kynnys on tavallisillakin ihmisillä matalampi. Ja kun rangaistukset ovat äärimmäisiä, ei rikoksen tekijöillä ole mitään syytä käyttää miedompia keinoja. Myrkkyruisku odottaa joka tapauksessa.

Olisi kyllä lopultakin niiden jäähyväisten aika. Milloin yksikään ase on tehnyt hyvää?