Ansiomerkitetty

Eilen oli nykymuotoisen TYYn viimeinen edustajiston kokous (ensi vuoden alustahan TYY ja kauppakorkeakoulun TuKY virallisesti yhdistyvät). Kokous oli perinteinen vuosipäivän juhlakokous, jossa ensisilmäyksellä lähinnä pönötetään. Kuunnellaan juhlaesitelmä, myönnetään huomionosoituksia ja kahvitellaan. Tummat puvut ja pikkumustat, solmiot ja korkokengät.

Toisella silmäyksellä tällä pönötyksellä on kuitenkin mielestäni oma arvonsa. Ainakin sillä huomionosoituspuolella. Huomionosoituksia (eli erilaisia prenikoita ja nauhoja) jaetaan työstä TYYn eteen. Voisihan muoto hyvin olla jokin muu kuin nauhassa riippuva siipisoihtu, jota käytetään ehkä kerran vuodessa mutta tärkeintä on mielestäni itse ilmiö: se, että yhteisön eteen tehdystä työstä annetaan julkista kiitosta.

TYYssäkin on vuosittain suuri määrä ihmisiä, jotka puurtavat ilman palkkiota tai sen suurempaa kunniaakaan TYYn tai sen alayhdistysten eteen, istuvat kokouksia, kirjoittavat meilejä, valvovat öitä. Sama pätee lukuisiin muihin suomalaisiin järjestöihin. Silti monesti tuntuu vallalla olevan se järjestötoiminnan perussääntö: palautetta annetaan vain, kun ollaan tyytymättömiä. Hiljaisuus on opittava tulkitsemaan jonkinsorttiseksi tyytyväisyydeksi.

Eihän sen näin pitäisi olla. Positiivista palautetta pitäisi saada pitkin vuotta, ansaitusti ja ilman suurempaa numeroa. Kun se tuntuu olevan liian vaikeaa meikäläisessä järjestökulttuurissa, on hyvä, että on olemassa joitain virallisia väyliä, joita pitkin kiitosta annetaan. Siksi itsekin kannoin eilen ilolla uutta ansiomerkkiäni.

Saisikohan tätä kiitosperinnettä jotenkin aidossa mielessä siirrettyä myös puolueeseen? Politiikassa kun tuntuu helposti käyvän niin, että kiitos annetaan tai jätetään antamatta vaaleissa, vaikka loppujen lopuksi niissä eivät läheskään aina menesty ne, jotka ovat eniten tunteja puolueelleen antaneet. Kaikille puurtajille julkinen asema ei edes ole tavoiteltu kiitoksen muoto. Silti näitäkin puurtajia pitäisi muistaa muutenkin kuin pakollisella kukkakimpulla uran päätteeksi.

Risteillen

Viikonloppuna oli Vihreiden ensimmäinen puolueristeily. Ekologisuussyistä risteilyä ei tokikaan pidetty ruotsinlaivalla vaan Hotelli Vantaalla. Risteily alkoi kahdelta lauantaina keskustelulla, jossa piti olla Anni Sinnemäen lisäksi Saksan vihreiden pj, paikallinen "Obama" Cem Özdemir, jonka peruttua tilalle piti tulla tämän edeltäjä Reinhard Bütikofer. En tiedä, miksi Bütikoferinkin peruttua Annin aisapariksi päätyi lopulta Mikael Jungner. Keskustelun parasta antia taisi loppujen lopuksi olla Jukka Relanderin juonnot ja alkumalja.

Asiaohjelma koostui yhteensä kuudesta semmasta, joista oli aina kaksi samaan aikaan. Itse osallistuin etiikkaa - eli tässä yhteydessä lähinnä uskontoja liippavia kysymyksiä - käsittelevään sekä talous- ja feminismisemmoihin. Risteilyllä ei olisi ehkä pidempiä seminaareja jaksanut kuunnella mutta silti täytyy sanoa, että 45 minuuttia on kyllä kovin lyhyt aika millekään seminaarille. Erityisesti tämä näkyi etiikkasemmassa, jossa oli sekä alustus että paneelikeskustelu. Sinänsä kaikki teemat olivat kiinnostavia, ja kaikkia keskusteluja on varmasti syytä jatkaa.

Muuten risteily oli hyvin risteilyllistä. Oli seisovaa pöytää, live-show (meillä mahtavan esityksen vetänyt Miss Divet), tanssimista ja hyttibileitä. Korkokengät ja piilarit oli jossain välissä pakko käydä vaihtamassa pois. Vihreään elitismiin kai kuuluu se, että toivoisin, että olisimme saaneet bilettää keskenämme. Hotelli Vantaan muut asiakkaat kun tuntuivat olevan liikkeellä vähän muut asiat mielessä kuin politiikka...=)

"Armeija kannustaa liikkumaan"

Parahiksi flunssasta toipuneena olin äsken Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan organisoimassa tilaisuudessa panelistina. Tilaisuuden yleinen pointti oli keskustella asevelvollisuuden tulevaisuudesta nuorten näkökulmasta, ja nuorisojärjestöjen paneelin, jossa olin mukana, otsikkona oli Tulevaisuuden intti.

En pystynyt osallistumaan koko tilaisuuteen mutta jo sinä aikana, minkä olin mukana, hämmästyttävällä tavalla nousi esiin se, kuinka tärkeä rooli armeijalla on nuorten liikkumaan innostamisessa. Välillä tuntui jopa, että tämä oli suunnilleen ainoa syy säilyttää nykyinen armeija. Käsittämätöntä! Eiköhän armeijan pitäisi olla olemassa vastatakseen johonkin sotilaalliseen uhkaan eikä juoksuttamassa poikia pitkin metsiä? Tuollaista sotilaallista uhkaa ei tunnu keneltäkään perustellusti löytyvän. Lisäksi keskustelusta tuntuu tyystin unohtuvan se, että armeija ei kyllä liikuta koko ikäluokkaa, ei edes kokonaan sitä puolikasta, johon niin monesti koko ikäluokkana viitataan.

Jos liikkumaan halutaan kannustaa, annetaan lisää rahaa vaikka kuntien liikuntatoimille. Se tavoittaisi mahdollisesti myös naiset sekä muut ikäryhmät kuin parikymppiset. Jos taas halutaan puolustaa maata, tehdään se jotain olemassa olevaa uhkaa vastaan. Voitaisiin vaikka alkajaisiksi alkaa kunnolla torjua sitä ilmastonmuutosta.

Tuppeensahattua lautaa

En ole oikein halunnut tarttua tähän Vanhas-keskusteluun. On tuntunut, että kaikki asian puolet on jo tuotu esiin. Toisaalta taas tuntuu, että ei kai sitä hiljaakaan voi enää olla.

Vinon puheenjohtajana vaadin jo viime viikolla vaalirahalain hyväksymistä nopeutetulla aikataululla ja sen jälkeen uusia vaaleja. Tämä vaatimus pätee edelleen. Varsinaisesta vaalirahasotkusta ei päästä ulos pääministerin tai edes hallituksen vaihdoksella. Jos ainoa ryvettymätön hallituspohja, joka nykyeduskunnasta irtoaisi, on vihreiden, persujen ja kristillisten vähemmistöhallitus, kertoo se aika paljon sekä vanhojen hallitus- että oppostiopuolueiden tilasta. Jos haluamme, että meillä on eduskunta, joka pystyy osoittamaan, ettei sitä ole ostettu, uudet vaalit on ainoa ratkaisu. Uudet vaalit ennen uutta vaalirahalainsäädäntöä taas olisivat melkoista typeryyttä. Tarastin työryhmälle ei annettu enää lisäaikaa. Jos halutaan, saadaan uusi vaalirahalaki hyväksyttyä jo melko nopeallakin aikataululla.

Uusista ja vanhoista puolueista puhumista on jossain medioissa pidetty populistisena, soinilaisena. Itse halusin tämän jaon Vinon kannariin (kuka tietää, päätyikö se siitä ryhmämme kannanottoon ja mediaankin=)), sillä mielestäni juuri tästä jaosta on kyse. Kyse ei ole hallitus-oppositio -jaosta, ei oikeisto-vasemmisto -jaosta, ei suuret puolueet-pienet puolueet -jaosta. Kyse on siitä, että uudemmat puolueet eivät ole tahtoneet lähteä mukaan vanhojen puolueiden "maan tapaan", jossa milloin mikäkin taho - USA, Neuvostoliitto, rakennusliikkeet, ay-liike, säätiöt, suurpääoma - on tukenut milloin minkäkin puolueen toimintaa. Vihreiden kohdalla tämä vallitsevan toimintatavan vastustus ja uusien pelisääntöjen vaatiminen on konkreettisesti ollut yksi puolueen teemoista alusta lähtien ja yksi syy puolueen synnyn takana. Koko poliittinen järjestelmä ei ole kriisissä mutta kriisissä on hyvin suuri osa puolueita ja niiden edustama ajattelumalli, joka ei sovi nykymaailmaan (ja tuskin sopi entisaikaankaan).

Entä itse pääministeri Vanhanen sitten. Kuten sanoin, koko vaalirahasoppaa ei Vanhasen tai hallituksen ero ratkaisisi. Alkaa kuitenkin olla syytä pohtia, pyöriikö Vanhasen ympärillä jo niin paljon enemmän kuin muiden, että siitä ei päästä ulos ilman uutta pääministeriä. Voiko meillä olla hallitus, jota johtaa mies, johon kohdistuu kahdet rikosepäilyt? Voiko maatamme johtaa pääministeri, josta kukaan ei loppuvaalikautena voi olla ihan varma, etteikö hän ole valehdellut? Jota epäillään yleishyödyllisten rahojen siirtämisestä omaan pussiin ja lahjusten ottamisesta? Joka muistaa vain asioita, joita haluaa muistaa? Joka ei vieläkään tunnu ymmärtävän, että kaikki ei hänen ja puolueensa toiminnassa ole ollut ihan okei?

Eliitin kuva

Olin eilen Sitran Elivoimainen Suomi -hankkeen ns. vaikuttajafoorumissa. Itse en ole tällainen vaikuttaja vaan olin paikalla, koska minut on kutsuttu mukaan foorumien välillä työskenteleviin asiantuntijatyöpajoihin (jos ei vaikuttaja, sentään asiantuntija=)).

Aiemmin sovittujen menojen takia missasin talousnobelisti Krugmanin mutta muuten voi sanoa, ettei seminaari varsinaisesti kertonut mitään uutta. Sen sijaan se vahvisti hyvin selvästi yhden asian: Suomen politiikan ja talouden eliitti - sellaisiksi läsnäolijat tuntuivat itsensä kokevan ja taidettiin se siellä ääneenkin sanoa - on oikeistolainen, miesvaltainen ja keski-ikäinen.

Yksi kerrallaan puhujat kertoivat, kuinka kamalaa verojen kiristäminen olisi (miten tästä nyt yllättäen on voitu saada konsensus yli puoluerajojen!), kuinka julkisen puolen menoja on leikattava, kuinka opiskelijoiden omaa vastuuta on lisättävä ja kuinka poliittisilla päättäjillä ei ole riittävää tietoa taloudellisten päätösten tekemiseen eli vastuuta on jätettävä markkinoille.

Osallistujia oli listan mukaan 183. Näistä miehiä oli 123 ja naisia 60. Työpajalaisia oli paikalla 26: miehiä 17 ja naisia 9. Alustajia ja/tai paneeliin osallistujia oli neljä - kaikki miehiä. Päivän lopuksi käytiin keskustelua työryhmittäin. Ryhmistä kahdeksan esitteli omat pohdintansa. Näistä kahdeksasta ryhmästä seitsemän äänitorvena toimi mies ja yhden nainen.

Niin, se keski-ikäisyys sitten. Paikalla olleiden nuorten laskemiseksi vaikutti riittävän kahden käden sormet. Meistäkin enemmistö oli siellä työpajaporukan puolella. Varsinaisten vaikuttajien nimilistasta löysin ehkä parisen nuorta. Läsnäolleita katsellessa ei kolmen-neljänkympin ikähaarukkaan sopiviakaan ollut kuin muutamakymmen.

Kiukkuista puhinaa

Eilinen Hesari nostattaa vieläkin kiukun tunteita. Markku Ruotsilalla on toki oikeus typeriin ja kiihkomielisiin mielipiteisiinsä abortista. Miksi valtakunnan päälehti - valitettavasti se ainoa, joten tilauksestakaan ei oikein voi luopua - sen sijaan julkaisee moista soopaa? Mitä joudumme seuraavaksi aamuteemme kanssa nielemään: kuolemanrangaistuksen palauttamisvaateita, jokaiselle oma ase turvallisuutta tuomaan -puheita vai homot kaappiin ja mustat kotimaahansa -kitinää?

Aborttilaki on hyväksytty vuonna 1970. Pelkästään tämä osoittaa aika hyvin, missä ajassa Ruotsila elää. Kyse ei siis ole minkään tuoreen ja siten potentiaalisesti kiistanalaisen lakimuutoksen vastustamisesta vaan tilanteen heikentämisestä vuosikymmenten takaiselle tasolle. Ruotsilan teksti on hyvin asenteellista, mikä sinänsä oli hyväkin. Toivottavasti tämä esti sen, ettei kukaan erehdy pitämään mielipiteitä minään objektiivisina tosiasioina.

Ruotsila haluaa kieltää naisilta oikeuden omaan vartaloonsa ja oman päätösvallan. Tämä näkyy paitsi yleisesti abortin vastustamisessa, myös siinä, että Ruotsila vaatii lapsen isän suostumusta aborttiin. Eli miehelle tulisi oikeus pakottaa nainen pitämään lapsi, joka on saanut alkunsa raiskauksella? Tai jonka hoitamiseen ja elättämiseen hän ei suostuisi osallistumaan millään tavalla? Tai jonka syntymä vaarantaisi naisen terveyden?

Itselläni lisäkiukkua herättää kristillisyyden vetäminen mukaan kuvioihin. Perustaisi Ruotsila omat näkemyksensä mihin tahansa mutta jättäisi nyt muiden uskomisen tai uskonnottomuuden omien satuilujensa ulkopuolelle.

Those were the days

Olen viime viikkoina kokenut pienimuotoista ikäkriisiä tajuttuani sekä sen, että nuorimmat yliopisto-opintonsa aloittavat ovat syntyneet 90-luvulla että sen, että itselläni pyörähti käyntiin 7. opiskeluvuosi. Seitsemännen vuoden opiskelija kuulostaa, nooh, aika vanhalta. Akateemista ikäkriisiä ei helpota se, että tiedän jo ainakin muutaman itseäni myöhemmin valmistuneen saaneen gradun kannet kiinni ja tutkinnon plakkariin. Ilmoittaessani graduohjaajalleni, etten syksylläkään tule semmoihin mutta jatkan kyllä mieluusti ryhmän listalla, sain jo toistamiseen varoittelut siitä, ettei työelämään kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kesken opintojen...

Kuusi vuotta sitten muutin Turkuun. Aloitin polhissan, valtio-opin ja historian perusopinnot. Kävin puheviestinnän ja saksan kurssit. Kävin sitseillä ja päivystyksissä ja olin kovin halukas pääsemään opiskeluporukoihin (ja kuinka paljon harmittikaan, kun en tullut valituksi ainejärjestön hallitukseen). Puhuin politiikkaa. Ensimmäistä kertaa siihen oli mahdollisuus ilman, että sai otsaansa suunnilleen hullun leiman. Luin tentteihin ja vietin iltoja, jolloin olisin toivonut voivani tehdä jotain erityistä, jotain mielekästä. Enpä silloin vielä arvannut, kuinka nopeasti ne illat täyttyvät, kun kerralla lähteekin sitten kunnolla mukaan politikkaan.

Kuinka äsken ne päivät tuntuivat olevan. Ja toisaalta, kuinka kauan niistä onkaan. Niin paljon on tapahtunut, niin monet asiat ovat muuttuneet - eikä vähiten minä itse. Olen tyytyväinen nykyiseen elämääni mutta kyllä silti välillä kaipaan noita päiviä. Toki katselen niitä tällaisina hetkinä nostalgian läpi. Olin toisinaan yksinäinen, stressasin tenteistä, olen kiukkuinen sisäpiireille, en meinannut keksiä laitettavia ruokia. Aika on kuitenkin antanut myös anteeksi noita ikäviä hetkiä. Nyt on jo monesti sellainen olo, että vietin kuitenkin ihan mukavaa opiskelijaelämää. =)

Ei se onneksi vielä ihan ohi ole. Palaan ensi vuoden alusta täysipäiväiseksi opiskelijaksi ja yritän saattaa ne opinnot loppuun. Vaikka P-Klubin rientoihin tuskin enää tulee suunnattua, pääsen varmaan vielä maistelemaan opiskelijuutta. Ainakin pitkiä päiviä kirjastossa ja vähäisiä tuloja...