YK:n päivän tunnelmissa

Yhdistyneen Kansakunnat viettää tänään syntymäpäiviään. Sen kunniaksi olin minäkin marssimassa rauhan ja YK:n puolesta. Vähitellen alan kuivua=).

Muutaman viime viikon sisälle on sattunut useita mielenosoituksia, muistotilaisuuksia tai vastaavia tapahtumia. Ensin olin Anna Politkovskajan muistomielenosoituksessa Tehtaankadulla, Helsingissä. Tunnelma oli surullinen, vakava, mutta toisaalta päättäväinen: näin ei saa olla, tämä ei saa toistua! Suruun toi lohtua myös se, että meitä oli paikalla useita tuhansia. Yhteinen suru ja toisaalta halu toimia tuovat uutta voimaa.

Seuraavana päivänä oli vuorossa hilpeämielisempi miekkari. Opintotukimielenosoitus keräsi Turussa parisen tuhatta henkeä, aurinko paistoi ja päättäväisyys - se oli käsin kosketeltavaa=). Enpä ole aiemmin huutanut missään mielenosoituksessa niin paljon. Lempparini on "Nyt ollaan rajoilla. Opiskelija alkaa hajoilla!". Eihän 2000 ole mitenkään valtavasti suhteutettuna kaikkiin Turussa opiskeleviin, mutta oli se silti sellainen joukkovoiman osoitus, jota ylioppilasliike tarvitsee.

Viime tiistaina oli asunnottomien yö. Silloinkin kauppatorille kokoontui ihmisiä. Tosin selvästi vähemmän ja kovin erilaisia kuin viikkoa aiemmin. Hiljaiset ihmiset, enemmistö miehiä, seisoskeli, söi kojuista jaettua hernekeittoa, viritteli keskustelua. Sitten joukossa oli meitä, hyväosaisia, jotka haluaisimme auttaa, muttemme oikein tiedä, mitä kaikkea voisimme tehdä. Yritin ainakin kuunnella, edes hetken. Torilla oli lisäksi taideprojekti: tyhjiä tauluja, värejä, pensseleitä ja toive, että ihmiset täyttävät valkoisen väreillä. Itse tartuin toisena siveltimeen yhdessä projektin vetäjän kanssa. Saimme muutkin rohkaistua, kuvien, väriläiskien yms. keskelle syntyi myös viestejä, kuten "Välittäkää toistanne!"

Tänään, YK:n päivänä, meitä marssijoita oli jokusia kymmeniä (ehkä 50?). Uhmasimme sadetta Peace-ilmapalloinemme ja sateenkaarilippuinemme. Asia on tärkeä ja vakava, mutta ilmassa oli myös hilpeyttä. Puheissa kuuluivat kyllä Rauhanpuolustajien ilmeiset sympatiat, ja lähinnä eläkeläisistä koostuvat Työn laulajat (?) oli aika suloinen heläyttäessään mm. Natalian ja We shall overcomen suomennoksen.

Sen verran joukkoihminen olen, että mielenosoitukset, joukkokokoukset yms. herättävät tiettyä tunnelmaa. Tulee halu kuulua porukkaan, olla mukana. Vaikka esim. natsien toimia on helppo arvostella ja kauhistella, pystyn toisaalta ymmärtämään sen, kuinka tavalliset ihmiset tempautuivat mukaan. Itse olen onneksi tempautunut vain edellä mainitun kaltaisiin toimiin=).