Sini Terävä

Huolta, haaveita ja häivähdyksiä elämästä. Myös ihanteita, maailmaparannusta ja muuta arvelluttavaa.

24.10.06

YK:n päivän tunnelmissa

Yhdistyneen Kansakunnat viettää tänään syntymäpäiviään. Sen kunniaksi olin minäkin marssimassa rauhan ja YK:n puolesta. Vähitellen alan kuivua=).

Muutaman viime viikon sisälle on sattunut useita mielenosoituksia, muistotilaisuuksia tai vastaavia tapahtumia. Ensin olin Anna Politkovskajan muistomielenosoituksessa Tehtaankadulla, Helsingissä. Tunnelma oli surullinen, vakava, mutta toisaalta päättäväinen: näin ei saa olla, tämä ei saa toistua! Suruun toi lohtua myös se, että meitä oli paikalla useita tuhansia. Yhteinen suru ja toisaalta halu toimia tuovat uutta voimaa.

Seuraavana päivänä oli vuorossa hilpeämielisempi miekkari. Opintotukimielenosoitus keräsi Turussa parisen tuhatta henkeä, aurinko paistoi ja päättäväisyys - se oli käsin kosketeltavaa=). Enpä ole aiemmin huutanut missään mielenosoituksessa niin paljon. Lempparini on "Nyt ollaan rajoilla. Opiskelija alkaa hajoilla!". Eihän 2000 ole mitenkään valtavasti suhteutettuna kaikkiin Turussa opiskeleviin, mutta oli se silti sellainen joukkovoiman osoitus, jota ylioppilasliike tarvitsee.

Viime tiistaina oli asunnottomien yö. Silloinkin kauppatorille kokoontui ihmisiä. Tosin selvästi vähemmän ja kovin erilaisia kuin viikkoa aiemmin. Hiljaiset ihmiset, enemmistö miehiä, seisoskeli, söi kojuista jaettua hernekeittoa, viritteli keskustelua. Sitten joukossa oli meitä, hyväosaisia, jotka haluaisimme auttaa, muttemme oikein tiedä, mitä kaikkea voisimme tehdä. Yritin ainakin kuunnella, edes hetken. Torilla oli lisäksi taideprojekti: tyhjiä tauluja, värejä, pensseleitä ja toive, että ihmiset täyttävät valkoisen väreillä. Itse tartuin toisena siveltimeen yhdessä projektin vetäjän kanssa. Saimme muutkin rohkaistua, kuvien, väriläiskien yms. keskelle syntyi myös viestejä, kuten "Välittäkää toistanne!"

Tänään, YK:n päivänä, meitä marssijoita oli jokusia kymmeniä (ehkä 50?). Uhmasimme sadetta Peace-ilmapalloinemme ja sateenkaarilippuinemme. Asia on tärkeä ja vakava, mutta ilmassa oli myös hilpeyttä. Puheissa kuuluivat kyllä Rauhanpuolustajien ilmeiset sympatiat, ja lähinnä eläkeläisistä koostuvat Työn laulajat (?) oli aika suloinen heläyttäessään mm. Natalian ja We shall overcomen suomennoksen.

Sen verran joukkoihminen olen, että mielenosoitukset, joukkokokoukset yms. herättävät tiettyä tunnelmaa. Tulee halu kuulua porukkaan, olla mukana. Vaikka esim. natsien toimia on helppo arvostella ja kauhistella, pystyn toisaalta ymmärtämään sen, kuinka tavalliset ihmiset tempautuivat mukaan. Itse olen onneksi tempautunut vain edellä mainitun kaltaisiin toimiin=).

3 Comments:

Blogger trenditietoinen said...

Mun pikkusisko luki äsken tota sun blogin esittelyä, ja se oli kuulemma ihan ku mun elämästä. Sain selitellä hiukan, että kyse on samasta asiasta - mutta emme me Sinin kanssa ole samanlaisia ihmisiä, ehkä tosin arvoiltamme.

Kiitos muuten puhelusta!

25.10.06  
Blogger Sini Terävä said...

Niin, ei meitä kai varsinaisesti samanlaisiksi voi sanoa, mutta kyllähän toisaalta elämissämme on paljon samaa - mm. jatkuva Helsingissä ravaaminen ja samantyyppiset järjestöhommat=).

Eipä puhelussa kiittämistä, kyllä mulle saa soitella ja mielelläni itsekin puhelen. Harvoin sitä elämä liian sosiaalista on.

25.10.06  
Anonymous Kengu said...

Mielenosoituskirjoituksesi herätti nostalgisia muistoja kaukaa - ajalta, jolloin et vielä ollut syntynytkään. Tampere vuonna 1976 ja suuri opiskelijamielenosoitus opintolainojen leikkaamista vastaan. Silloin kaikki (paitsi superrikkaat vanhemmat omaavat) ottivat opintolainaa ja sinä vuonna pankit päättivät yksipuolisesti antaa lainaa vain puolet tai 2/3 valtion takauksen määrästä. Se oli monelle tosi kova paikka. Ja kyllä me marssittiin ja huudettiin... Muistan vieläkin muutamia parhaita huutoja ja sen miten upeasti iskuhuutomme kaikuivat rautatien ali kulkevassa tunnelissa (tunneleita kannattaa käyttää!).
Toinen mahtava muisto on 80-luvun puolivälistä suurista rauhanmarsseista Jyväskylästä, kun tuhannet pasifistit marssivat pitkänä kulkueena rauhan puolesta. Sitä en unohda koskaan! Äidit ja isät vaunuineen ja rattaineen, nuoret ja vanhat - kaikki me, jotka uskoimme unelmaan rauhasta ja sotien loppumisesta. Jälkeenpäin olen saanut lukea, että me muka olimme sokeita ja tyhmiä - jopa neuvostopropagandan uhreja! Niin se ei ollut - olimme aidosti idealisteja ja halusimme lapsillemme ja lapsenlapsillemme paremman maailman ja haluamme vieläkin, vaikka emme ehkä enää marssikaan...

28.10.06  

Lähetä kommentti

<< Home