Vielä muistoksi

Kuullessani Anna Politkovskajan murhasta mieleeni iskeytyi eräs runo. Lainaan siis jälleen Nazim Hikmetiä:

PELKO
(Paul Robesonille)

Meidän ei anneta laulaa laulujamme, Robeson,
helmihampainen neekeriystäväni,
kotkansiipinen laululintuni,
meidän ei anneta laulaa laulujamme.
He pelkäävät aamun sarastusta,
näkemistä, kuulemista, koskettamista,
kyynelten sadetta alastomalla iholla,
he pelkäävät naurun purevan.
He pelkäävät rakkautta,
sellaista kuin Ferhadin.
(Ehkä teidänkin taruissanne löytyy Ferhad,
kerro minkä niminen?)
He pelkäävät peltoa ja siementä,
virtaavaa vettä ja muistoa.
Lintu, ystävän kämmen, ei löydä lämpöä
heidän käsistään,
vain saatavat, maksut ja palkkiot
saavat ne lämpenemään.
He pelkäävät toivoa, Robeson,
toivoa ja luottamusta, kotkansiipinen
laululintuni,
he pelkäävät meidän laulujamme.

(Nazim Hikmet, 1949)