Kaikki muu on pelkkää retoriikkaa

Olin eilen poliittisen historian eduskuntatutkimuksen keskuksen ja taiteiden tutkimuksen laitoksen Retoriikkaa ennen ja nyt -seminaarissa. Suurin osa alustuksista oli ihan mukavia ja kiinnostavia - tosin sen ainoan, joka tunnusti tutkivansa juuri retoriikkaa, alustus oli vähän turhan hämäräperäinen.

Kiehtovin oli mielestäni Anu Kantolan Oy Suomi Ab, joka käsitteli taloussanaston tunkeutumista politiikkaan. Kantola lähti liikkeelle toisen maailmansodan jälkeen syntyneestä toiminnasta, joka halusi estää natsismin kauhut ja kommunismin, jonka se uskoi aiheuttavan samaa. Tarvittiin uusia ajatuksia ja uutta sanastoa. Tässä toiminnassa oli mukana mm. Friedmannin ja Hayekin kaltaisia nimiä. Nämä uudet ajatukset alkoivat saada kannatusta 1970-luvulla, kun vanhat aatteet olivat mm. öljykriisin ja työttömyyden myötä kriisissä.

Tässä uusliberalismin synnyssä ja kannatuksen laajenemisessa - Thatcher, Reagan, Kohl, Holkeri - ei sinänsä ole uutta. Tässä samassa yhteydessä syntyi myös poliittinen talouskäsitepuhe. Toki jo Adam Smithin ja Karl Marxin myötä taloudellisella sanastolla oli keskeinen roolinsa politiikassa, mutta se oli ennen 1970-lukua rajoitetumpi.

Anu Kantola nosti Joseph Schumpeterin aikamme tärkeimmäksi poliittiseksi filosofiksi. Schumpeterin innovaatioiden tukemiseen perustuva ajattelu on vaikuttanut syvällisesti politiikkaan 1970-luvulta lähtien. "Talouskasvu vaatii innovaatioiden tukemista." Ei kovin vieras väite. Schumpeter esitti sen 1940-luvulla, ja nykyään sitä toistelevat kaikki.

Tämä olikin se Kantolan alustuksen kiinnostavin osio. Schumpeterin innovaatiouskoon liittyy vahvasti usko teknologiaan ja sen hyödyllisyyteen. Tämän ajattelumallin myötä teknologiasta on tullut lähtökohtaisesti kaikkia hyödyttävä asia - Nokian etu on Suomen etu. Politiikka on kaventunut, on syntynyt teknokratia.

Kun tämän sitten yhdistää suomalaiseen konsensuskulttuuriin, saa mielenkiintoisen tilanteen. Kaikki tunnustavat tämän talous- ja teknologiasanaston. Kun vielä joitain vuosikymmeniä sitten politiikan käsitteet kilpailivat toisiaan vastaan, oli riistoa, solidaarisuutta, työläisiä, johtajia, nykyään kilpaillaan vain käsitteiden sisällöstä. Kaikki puhuvat kilpailukyvystä. Valta luo oman jargoninsa. Ei kai ole ihme, että kulttuurihakemukset ovat pullollaan kilpailukykyä ja jo päiväkoditkin on valjastettu sitä palvelemaan. Meille on syntynyt käsiteilmasto, jossa kaikkien on liikuttava. Olet hörhö, epäuskottava, jos et käytä samoja käsitteitä.

Kuulosti niin kovin tutulta.