Älä haaveile -yhteiskunta

Olen muutamana viime päivänä kiinnittänyt huomiota autoilijoihin. Jos joku ei lähde liikkeelle sillä samalla sekunnilla, kun valo vaihtuu vihreäksi, jo ollaan takana tööttäämässä. Kehtaakin jäädä rattiin unelmoimaan! Meillä on kiire. Haaveilija kaasuttaa naama punoittaen eteenpäin - olipa noloa!

Kiersin eilen Turku Design Weekin Sinä olet tärkeä -kierrosta. Myyjät pahoittelivat muutamassakin liikkeessä asiakkaille, kun liikkeessä ei ole varsinaista kassakonetta vaan lasketaan manuaalisesti ja käytetään vielä pankkikorttihöylääkin. Onko meillä niin kiire, että edes keskellä kauneutta emme voi odottaa vähän pidempään?

Tuntuu, että elämme Älä haaveile -yhteiskunnassa. Täytyy olla menossa jonnekin, päämäärätön kävely on turhuutta. Yksin kadulla ei saa hymyillä, saati nauraa. Aina täytyy olla menossa jotain kohti. Työelämää "tehostetaan", jottei jäisi aikaa ideoille. Opiskelua rajoitetaan, jottei kukaan vain ehtisi ajatella omilla aivoillaan. Kaikki on viimeisen päälle aikataulutettua, joten aikaa muille ihmisille, omille ajatuksille, pohtimiselle ei esimerkiksi palveluammateissa jää.

Miksi emme saa haaveilla? Ei kyseessä tarvitse olla suuret unelmat, kunnianhimoiset tavoitteet, joita kohti sitten painellaan miettimättä. Ei, tahdon jäädä liikennevaloihin omiin ajatuksiini upoutuneina. Ne ajatukset voivat koskea vaikka ruokaostosten tekoa. Ne kuitenkin pysäyttävät. Eikä välttämättä enää olekaan niin kiire.

Edes joskus.