Kahdeksanvuotiaana

Ultra Bran kappaleen äärellä pohdin jälleen, kuinka paljon omat muistoni eroavat itseäni vaikkapa vain reilut viisi vuotta vanhempien muistoista. Minä en ole koskaan pelännyt ydinsotaa. Tokihan sitä lapsena ajateltiin, että "Suomeen voi osua ydinpommi, jos joku USAssa tai Venäjällä tulee hulluksi, oivoi". Tulee hulluksi. Ydinaseen todellinen käyttäminen ei ollut siis lähtökohtainen oletus. Kauhun tasapainoa ei ollut.

Toki pelkäsin välillä sotaa. Sellaista "tavallista" talvisotamallista sotaa. Kyselin kyselemisen perään, minkä ikäisenä reserviläisiä ei enää kutsuta, vaikka sota syttyisikin, ja huokaisin helpotuksesta, kun isäni täytti 40 ja ajattelin hänen olevan tarpeeksi vanha välttämään sotimisen. Tälle pelolle ei kuitenkaan ollut juuri pohjaa. En edes juuri yksilöinyt, kuka tai miksi Suomeen hyökkäisi. Pelkäsin sotaa vain siksi, että se on kamalaa.

Kylmää sotaa en muista. Se on minulle historiaa, tutkimuskohde, kiinnostava aikakausi. En muista, kun muuri murtui. Edes Neuvostoliiton sotkuisesta lopusta minulla ei ole muistikuvia. Kekkosesta nyt puhumattakaan. Lähi-idästäkin muistan vain intifadojen ajan. Ensimmäinen hatara muistikuva on välähdys herroista Clinton, Arafat ja Rabin neuvottelujen jälkeen. Clinton on ensimmäinen Yhdysvaltojen presidentti, jonka muistan.

Vuotta 1994 leimasi minun elämässäni vaarini kuolema ja sen aiheuttama suuri suru perheessäni. Ruandan kansanmurha. Siitäkään en muista, mitä hieman jopa häpeilen. Olinhan sentään kymmenvuotias. Lapsuuttani ei leimannut pelko. En huolehtinut siitä, mitä kamalaa voi tapahtua enkä istunut nenä kiinni lehdissä. Vielä silloin maailma ei ollut paha.

Lapsuuteni kului Koiviston-Ahtisaaren Suomessa. Edes lama ei mullistanut elämääni. Menin kouluun vuonna 1991, joten muiden vanhat koulukirjat ja säästäminen oli selvää. Enpä koulussa paremmasta tiennyt. Lamasta puhuttiin, mutta elämääni se ei koskettanut. Parhaiten muistan, kuinka markka kellui: Hesarin piirretyt markankolikot kellumassa ja kellumassa. Vakavat uutistenlukijat. En muista, kuinka Holkeri joi kahvia.

Ahosta en pitänyt, mutta vasta Lipposen hallituksiin kiinnitin kunnolla huomiota. Jännitin vuoden 1994 presidentinvaaleissa. Inhosin Väyrystä - enkä halunnut muuttaa Ruotsiin, minkä äitini sanoi olevan edessä, jos kyseinen herra valitaan. EUta olen aina kannattanut. Kansanäänestystä seurasin ala-astelaisen innolla.

Olin neljännellä luokalla, kun Estonia upposi. Aloitin yläasteen samoina päivinä, kun prinsessa Diana ja äiti Teresa kuolivat. Olin harjoittelemassa koulun yleisurheilukilpailuihin kaverini kanssa, kun kuulin vanhemmiltani ensin mainitun kuolemasta. BBCWorldiä seurasin ensimmäisen kerran, kun nykyinen aikakautemme alkoi New Yorkissa viisi vuotta sitten. Itse tapahtuma-aikaan olin äidinkielen tunnilla.