Pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta

Hakaniemen rannassa kävelytiellä:
"Anteeksi, tiedätkö muuta vapaakirkollista seurakuntaa tästä läheltä kuin tuon helluntaiseurakunnan?"
"En valitettavasti, en asu täällä vakituisesti."

Jälleen matkaan.
"Anteeksi."
"Niin."
"Kysyin, kun sinulla on tuo risti. Oletko itse uskossa?"
"Olen." (hämmentyneenä)
"Voisitko sä rukoilla puolestani?"
"Voooin." (yhä hämmentyneempänä)
"Voisitko sä jutella hetken mun kanssa? Yritin löytää sitä seurakuntaa, että olisi päässyt puhumaan. Ihan pari minuuttia. Vaikka oletkin nainen. Ihan tässä yleisellä paikalla. Ei tarvitsisi pelätä."
"Kyllä mä kai voin. En mä ole mitenkään kovin pelokas."

"On vain pakko saada puhua ihan pieni hetki jonkun kanssa. Musta tuntuu, että mä räjähdän. Mä olisin tarvinnut apua." Asunnottomuutta kolme ja puoli vuotta. Öitä puiston penkeillä, talvisin rappukäytävässä. Kyyneleitä. "Anteeksi, en mä yleensä ole tällainen." "Ei se mitään. En ihmettele yhtään, jos sun on paha olla." "Ei mulla elämästä ole paha olla. Tästä asunnottomuudesta vain. Se alkaa stressata." Työttömyyttä neljä vuotta. Alkoi, kun ex-vaimo vaati yksinhuoltajaisältä lapsia takaisin. Ei luovuttanut taistelematta. Työttömyys, häätö. "Eikö jotain tukia pitäisi kuitenkin olla?" "Pitäisi, mutta en mä täältä mitään saa. Asun Tukholmassa, joten täällä en saa mitään enkä pääse edes asuntoloihin yöksi. Enkä saa kotonakaan mitään." Surua. "Kerjään ruokaa." Haluaisin halata, mutten voi, en uskalla.

"Saanko kysyä, minkä ikäinen olet?"
"22."
"Tuossa iässä sitä vielä uskoo, että kaikki menee hyvin ja maailma on hyvä."

Ei, en usko. Maailma on täynnä ongelmia, niin meillä Suomessa kuin muuallakin. Tämä maailmamme on niin raadollinen ja epätäydellinen. On suunnattomia rikkauksia, mutta vieressä köyhyyttä, osattomuutta. Jonkinlaista luonnon ironisuutta kuvastaa, että mies käveli vastaani hotelli Hiltonin edessä. Epäkohdat ovat Suomessakin lähempänä kuin tajuammekaan. Ja samaan aikaan politiikassa kuljetaan kohti yhä kovempia arvoja, yksityistämistä, veronalennuksia ja hyvinvointivaltion alasajoa. Halutaan, että ihmiset huolehtivat itsestään. Ajatellaan, ettei tuloeroilla ole väliä. Ja kilpailukyky, sehän on kaikkein tärkeintä.

Eikö tärkeintä ole kuitenkin ihmiset ja meidän hyvinvointimme? Onnellisuutemme?

"Olisiko sun mahdollista auttaa mua pariksi yöksi retkeilymajaan? En mä rahan perään ole, mutta pääsisi pariksi yöksi nukkumaan eikä tarvitsisi lähteä minnekään. Olisin sieltä seurakunnasta pyytänyt."
"Mä en edes tiedä, missä täällä on sellaisia. Enkä valitettavasti niitä seurakuntiakaan."
"Voitko auttaa mut pariksi yöksi nukkumaan?"
Hiljaisuutta.
"Älä ota painostukseksi."
"Niin, en mä oikein. Omat tulotkin kun on mitä on."
"Kyllä mä ymmärrän. "
Kääntyy poispäin.
"Toivottavasti sun tilanne helpottaa."

Paha olo. Tuntuu kamalalta olla auttamatta. Yö retkeilymajassa 27 euroa. En olisi viiteenkymppiin kaatunut. Haluaisin auttaa, mutta mutta. Yksin en voi auttaa tämän maan asunnottomia pois kaduilta. Se vaatii toimia päättäjiltä, muutosta asennemaailmaan ja sen havaitsemista, että Suomessakin on ihmisiä, joilla ei mene hyvin.

Yritän lohduttaa mieltäni, että ei raha ehkä hukkaan mene, jos käytän sen vaalikampanjaani. Ehkä autan kyseistä miestäkin paremmin puhumalla julkisesti ongelmista, pääsemällä ehkä joskus vaikuttamaankin niihin. Ehkä.