Opiskelijapoliittista puhetta

Eilen oli Tovin syyskokous ja pikkujoulut. Innostuneen oloinen hallitus tuli valittua, ja musta tuli tilintarkastaja. Moista tehtävää en olekaan koskaan hoitanut.

Jotta kokoukseen saatiin sopivasti pönötystäkin, pidin pienen puheen. Tässä teidänkin iloksenne (tai harmiksenne=)).

Tervehdys rakkaat ystävät ja hyvää maksuttoman koulutuksen päivää!

En kuitenkaan nyt puhu maksuttomasta koulutuksesta vaan eräästä toisesta ajankohtaisesta opiskelija-aiheesta.

Vuosi lähenee loppuaan ja kaiken maailman päättäviä kokouksia pidetään siellä täällä. On syyskokousta, liittaria. Monessa kokouksessa päätetään ensi vuodelle budjetti. Näin tehdään myös eduskunnassa.

Lähiviikkoina saamme siis lopullisesti tietää, mitä ensi vuodelle oikein halutaan. Kyseessä on vaalivuosi, ja on kiinnostava nähdä, mitä ryhmiä eduskunta kosiskelee. Ehkä maanviljelijöitä, ehkä suurjohtajia, ehkä tiettyjä alueita. Yksi ryhmä olisi erityisesti kosiskelujen arvoinen. Sitä ei ole kosiskeltu pitkään aikaan, joten se iloitsee vähästäkin. Se on lukumääräisesti suuri, satojen tuhansien joukko, joten kaikupohjaa maaliskuun vaaleja varten luulisi löytyvän.

Ja lisäksi, tämä ryhmä todella tarvitsee uudistuksia. Sen keskeisintä etuutta ei ole nostettu 14 vuoteen. Sen tulotaso on jäänyt täysin jälkeen yleisestä tasosta. Se alkaa olla jo melko kyllästynyt. Se olemme me.

Lopettava eduskunta saisi uskoakseni monta kaunista kiitosta, jos opintorahaa lopulta nostettaisiin 15 prosenttia. Kyseessä ei olisi mikään ansioton mielistely vaan todelliseen tarpeeseen vastaaminen. Nykyinen tukitaso lainapainotteisuuksineen pakottaa opiskelijat todella epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen. Joko joudumme nostamaan lainaa elääksemme – mihin mitään muuta kansanosaa ei pakoteta – tai sitten joudumme paiskimaan kahta työtä yhtä aikaa. Kuka muu joutuu elämään näin?

Nykyinen malli alkaa jo kantaa hedelmää. Opintoajat ovat monesti kaukana tavoitevalmistumisajoista. Meitä vaaditaan valmistumaan viidessä vuodessa, mutta nykyisellään pystymme keskimäärin kuuteen. Monilla opiskeluvuosien määrä paisuu toiselle kymmenelle. Eikä ole harvassa nekään opiskelijat, jotka eivät koskaan saavuta kummallisempaa titteliä kuin esimerkiksi valt. yo.

Lisäksi jatkuva kiire, tehokkuusvaatimukset, työn ja opiskelujen yhdistäminen, rahan laskeminen ja vastaava aiheuttavat stressiä ja uupumusta. Ei ole ihme, että neljännes opiskelijoista kärsii mielenterveysongelmista, mutta surullista se kyllä on. Jos jo opiskeluaikoina poltamme itsemme loppuun, meistä ei saa kovin tehokkaita ja jaksavia työntekijöitä. Mitä sukupolvestamme oikein jää historiaan, kun jo opiskeluaikoina olemme näin lopussa?

Eduskunnan alkaa lopulta olla aika myöntää nämä tosiasiat ja tehdä niiden vaatima teko: nostaa opintorahaa. Muuten saattaa käydä niin, että opiskelijat lähtevät paitsi barrikadeille myös vaaliuurnille muutos mielessään.