Seminaareilua

Olenpas näemmä turhan pitkäksi aikaa ollut kirjoittamatta blogiseeni. Syy lienee se, että olen saanut kirjoittaa opiskelujen parissa enemmän kuin aikoihin. Pakerran paraikaa graduni tutkimussuunnitelmaa - tänään syntyi sitä kuusi sivua. Hyvä niin, sillä aikaisemmin ei ollut valmiina sivuakaan ja lähetyspäivä on jo ylihuomenna. Varsinaista kirjoitusurakkaa olenkin tehnyt naistutkimukseen. Klassikkokurssille on tullut kuukaudessa naputeltua yksi 12 sivun essee, yksi esitelmä ja seitsemän parin sivun oppimistehtävää. Onneksi en kärsi tyhjän ruudun ongelmista. =)

Molempien käynnissä olevien seminaarien, gradusemman ja tuon naistutkimuksen kurssin, yhteydessä en ole voinut olla pohtimatta sitä, kuinka ihmiset jaksavat istua hiljaa. Jotkut ihmiset ovat hiljaisia eikä siinä mitään. On myös tilanteita, joissa ei välttämättä kannata avata suutaan ja tilanteita, joissa yksikin turha puheenvuoro on liikaa. Hiljaisuus voi olla arvokasta. Opiskeluseminaareissa tilanne on kuitenkin toisin. Jos koko seminaarin tarkoitus on se, että siellä keskustellaan asioista (näissä tapauksissa graduteksteistä tai klassikkokatkelmista), on käsittämätöntä, että vähintään puolet ryhmästä istuu hiljaa eikä avaa suutaansa kertaakaan koko kahden tunnin session aikana. Viikosta toiseen.

Itse höpötän muuallakin, joten ei liene ihme, että olen ollut äänessä molemmissa seminaareissa. Pidän näitä semmoja kuitenkin erityisinä paikkoina puhua. Yliopisto-opiskelun pitäisi opettaa omien mielipiteiden esittämiseen, näkemystensä puolustamiseen, toisten kuuntelemiseen ja tieteelliseen väittelyyn. Suomessa tämä puoli tuntuu valitettavan usein unohtuneen opintosuunnitelmien tekijöiltä. Kun nyt kerrankin sitten pääsee tieteen ytimeen - puhumaan ja väittelemään tieteellisistä teksteistä - tuntuu surulliselta, että ihmiset eivät halua käydä keskustelua. Suomalaisessa yliopistokulttuurissa olisi tässä(kin) suhteessa paljon petrattavaa. Avaa suusi, opiskelija!