Tätiyden ihanuus ja kurjuus

Olen inhonnut tädittelyä. Meillä ei kotona juurikaan harrastettu sitä, että esim. naapuruston aikuisia olisi kutsuttu tädeiksi tai sediksi ja koko tädittely/sedättely oli jäänyt melko vieraaksi ilmiöksi. Olikin melkoisen ahdistavaa, kun kaksikymmentävuotiaana olin Puuhamaan lipunmyynnissä ja itseäni vanhemmat ihmiset tädittelivät minua lapsilleen. Olin päässyt siihen ah niin ihanaan vaiheeseen, jossa toisaalla täditeltiin ja toisaalla tytöteltiin.

En vieläkään kummemmin perusta siitä, että esim. kaverit kutsuvat minua tädiksi lapsilleen mutta voin jo ihan hyvin elää sen kanssa. Silti ilahdun, kun joku vieras ihminen lapselleen puhuessaan viittaa minuun esimerkiksi ihminen tai nainen -sanoilla.

Paljon enemmän ilahdun kuitenkin siitä, kun saan kutsua itseäni tädiksi. Noin kaksi kuukautta sitten siskoni sai vauvan ja tuolle pienoiselle olen ja haluan olla täti. Tämä tätiys on sitä, mitä tätiyden mielestäni kuuluukin: ei keski-ikäisen rouvashenkilön kutsumanimi vaan biologian ja kiintymyksen luoma suhde lapseen (tai myöhemmin toki aikuiseen=)).

Tämä tätiys on ihanaa. Olen niin suuri vauvafani, ettei ollut epäilystäkään siitä, tulenko vauvasta pitämään. Ihastuin siihen heti. Tavatessamme voisin katsella häntä suunnilleen koko ajan, pitää sylissä tai silittää. Vähän jännittää jo se, tuleeko hän pitämään minusta. Kunpa en päätyisi sellaiseksi vähän rasittavaksi sukulaiseksi, joka kyselee tyhmiä. Haluaisin olla täti, jonka luo on kiva tulla, jonka kanssa voi käydä Linnanmäellä ja kahviloissa ja elokuvissa.

Se kurjuus sitten? Pientä Otto omenaista tulee aina kova ikävä, kun välimatkaa on kuitenkin parisen tuntia eikä pikavisiittejä voi tuosta noin vaan tehdä.