Community in diversity eli hullujen vastakohtaisuuksien maa

Palasin noin viikko sitten Intiasta. Maasta, jossa asuu kuudennes maailman asukkaista ja joka on noin Euroopan kokoinen. Joka on perustuslaillisesti sosialistinen maa mutta politiikkaa hoidetaan edelleen väkivallallakin. Joka on täynnä valtavan kauniita historiallisia kohteita – joista osa on Unescon uhattujen nähtävyyksien listalla. Jossa uskonto on kaikkialla läsnä mutta jossa temppeleissäkin pyritään rahastamaan. Jossa ruoka on valtavan hyvää mutta puolet lapsista on aliravittuja. Jossa on syntynyt uskonto, jonka noudattajat kieltäytyvät niin täysin väkivallasta, etteivät syö edes maan alla kasvavia vihanneksia, jotteivät tappaisi yhtäkään ötökkää mutta joka on käytännössä jatkuvasti sotatilassa naapurinsa kanssa. Jossa puhutaan satoja kieliä mutta molemmat valtakielet – hindi ja englanti – koetaan paikka paikoin vihamielisten valloittajien kieliksi. Jossa lehmiä pidetään pyhinä eläiminä mutta jossa ne elävät syömällä roskia. Jossa ihmisten enemmistö oli kohteliasta ja ystävällistä mutta toisaalta erittäin suorasanaista. Jossa valkoinen nainen on toisaalta seksiobjekti, toisaalta kunnioitettu madam. Jossa aurinko paahtaa polttavan kuumasti mutta jossa sade tulee niin rankkana, että ihmisiä kuolee. Jossa miesten ja naisten väliset suhteet ovat käytännössä kiellettyjä ennen avioliittoa mutta jossa samaa sukupuolta olevat ihmiset osoittavat hyvin fyysistä hellyyttä toisilleen. Jossa kaikkeen toimintaan tuntuu sisältyvän valtavasti kaaosta mutta jossa byrokratia kukoistaa. Jossa alkoholia ei tarjoilla juuri missään mutta vesipiippuja on tarjolla kaikkialla ja purutupakka yleistä.

Intia. Hämmentävä maa. Kun minulta kysyttiin mielipidettä Intiasta, vastasin yleensä aina, että se on kiinnostava tai kiehtova. Vastakohtaisuuksia oli niin valtavasti. Kaikkea oli paljon. Paljon ihmisiä, paljon lehmiä, paljon vuohia. Paljon riksoja, paljon moottoripyöriä, paljon busseja. Paljon melua, paljon puhetta, paljon huutoa. Paljon rikkautta, paljon köyhyyttä, paljon värejä. Paljon koruja, paljon turbaaneja, paljon paljaita jalkoja. Paljon roskia, paljon kadunlakaisijoita, paljon joutilaita ihmisiä.

Olen iloinen, että lähdin Intiaan. Välillä työ oli rankkaa. Välillä epämääräinen säätö ja vaihtelevat infot ärsyttivät. Välillä oli tuskaisen kuuma. Välillä koti-ikävä ja yleinen apeus vaivasivat. Mutta niinhän se menee. Ei missään ole jatkuvasti hyvä olla. Tekemällä töitä, elämällä arkea ja myös matkustamalla näin Intiaa aika monelta kantilta. Tuntuu, että pääsin edes vähän sisälle maahan. Kokemus oli lähtökohtaisesti hyvä. Opin paljon. Erityisesti itsestäni. Tiedän, että selviän yksin olosta ja yksin reissaamisesta. Pystyn olemaan kärsivällisempi kuin kuvittelin. Pystyn työskentelemään melko haastavissa olosuhteissa. Pystyn sanomaan ei mutta myös luottamaan ihmisiin.

En todennäköisesti tule lähtemään vapaaehtoistyöhön uudelleen mutta näin kertaalleen tehtynä se oli hyvä asia. Välillä epäilyttää, oliko työstäni mitään hyötyä mutta suurimman osan aikaa uskon, että siitä oli. Varmasti jotkut oppilaani oppivat sekä englantia että tietokoneenkäyttöä. Ja ehkä joku oppi siitäkin jotain, että näki naisen tulevan yksin töihin vieraaseen maahan ja tekevän asioita itsenäisesti.

Entä Intiaan? Voisin lähteä uudestaan. Aika mielellänikin jopa. Ennen lähtöä todella monet sanoivat, että Intiaa joko rakastaa tai vihaa. Suurimman osan Intian-ajastani tunsin, ettei tuo sanonta pidä paikkaansa kohdallani. Mutta taisi siinä loppujen lopuksi käydä niin, että ihan vähän rakastuin. Niin hullu maa. Niin kiehtova.