Perustuloa, historiantutkimusta

Laitoksemme ex-proffa, eläkkeelle pari vuotta sitten jäänyt Jorma Kalela kirjoittaa tämän päivän Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa todella hyvin perustulosta. Kalelan kantava teema on jo aiemmin ollut, ettei talous tai yhteiskunta yksinkertaisesti tarvitse niitä pariasataatuhatta syrjäytynyttä tai pikemminkin syrjäytettyä, joita mm. pitkäaikaistyöttömyys on Suomeen luonut. Heidän kulutusvoimansa on mitätön, he eivät väärän koulutuksen vuoksi (joka toki monesti on korkea) vastaa työvoimapulaan eikä heitä muutenkaan tarvita parantamaan sitä kaikista tärkeintä eli kilpailukykyä. "Syrjäytetyt ovat siis politiikan, eivät talouden ongelma." Kaiken lisäksi syrjäytettyjen joukko ei näytä vähenevän vaan pikemminkin kasvavan tulevina vuosina.

Aiemmin en kuitenkaan ole kuullut Kalelan päätyvän tältä pohjalta kannattamaan perustuloa. Pohdinta on kuitenkin osuvaa. Työmarkkinoiden ulkopuolelle joutuneiden tilannetta ei ratkaista millään osittaisuudistuksilla vaan sosiaaliturvan periaatteet on yksinkertaisesti arvioitava uudelleen. Myös keskiluokasta on tullut irtisanottavissa oleva, ikäsyrjintää kohtaava ihmisjoukko. Talousjärjestelmämme on tehnyt yhä useammista ihmisistä tarpeettomia. Toisaalta toimeentulon turvaamisessa on Suomessa käytössä 1800-luvulla omaksuttu malli, jonka mukaan vastikkeetonta turvaa ei voida antaa. Jos töitä ei löydy, tukea voi saada vain tarveharkintaisesti.

Tämän mallin mukaan eletään edelleen. Kalela kiteyttää kuitenkin oivasti: "Jos poliitikot haluavat pitää kiinni hyvinvointivaltion periaatteista myös uusissa olosuhteissa, heidän on luovuttava ajastaan auttamatta jälkeen jääneistä periaatteista." Kalela näkee uudistamisessa kaksi mallia. Toisessa pidetään kiinni toimeentuloturvan vastikkeellisuudesta, mikä vaatii monimutkaisia uudistuksia, erilaisia kansalaispalkkaratkaisuja kodin- ja omaishoidosta jne. Toinen vaihtoehto on tästä vastikkeellisuudesta luopuminen ja siirtyminen perustuloon.

Kalelan argumentit ovat tuttuja vihreiden puheista. Perustulo yksinkertaistaa sosiaaliturvaa, kun monista erillisistä tuista voidaan luopua. Samalla päästään eroon nykyjärjestelmän loukuista. "Eihän ole kovin järkevää, että kansalaiselta vaaditaan erilaisten tukien keskinäisten vaikutusten hallitsemista, mihin eivät pysty ammattilaisetkaan." Sosiaaliviranomaiset voisivat ihmisten valvonnan sijasta keskittyä tukemiseen ja ohjaamiseen. Syrjäytetyt taas saisivat nöyryytyksen sijasta kehoituksen rakentaa oma elämä elämisen arvoiseksi.

Perustulo myös sopii hyvin uusiin olosuhteisiin, jossa toimeentulo joudutaan rakentamaan useilla rinnakkaisilla ja satunnaisillakin töillä. Yhteiskuntapolitiikka täytyisi kyllä arvioida uudelleen. Kalelan kirjoituksen viimeinen kappale on kaunista luettavaa: "Toteuttamisen vaihtoehtoja koskevat ratkaisut riippuvat siitä, mitä tavoitteita pidetään muita välttämättömämpinä. Kansainvälisen kilpailukyvyn varmistaminen on niistä yksi, mutta ei kaikkia muita hallitseva, kuten viime vuosina on ollut asianlaita. Yhteiskuntapolitiikan tavoitteiden tärkeysjärjestys on demokraattisen keskustelun asia."

Olen kyllä Kalelan kanssa täysin samaa mieltä. Tämän omanlaisensa historiantutkimuksen gurun arvo on noussut jatkuvasti silmissäni. Lähes jokainen poliittisen historian ensimmäisen vuoden opiskelija sai traumoja Kalelan historiantutkimusluennoista, joilla opintiemme alkoi. Historiaahan tänne tultiin opiskelemaan, ei tutkimusta! Luennoijana Kalela ei kyllä järin henkevä olekaan. Mitä enemmän olen hänen ajatuksiinsa historiantutkimuksessa perehtynyt ja varsinkin, kun olen vähän jo omaakin tutkimusta tehnyt, sitä enemmän olen alkanut niitä arvostaa.

Vilpittömästi tunnustan: suotta kuuluin niiden tylsistyvien haukkujien joukkoon. Historiantutkimuksesta kiinnostuneet, lukekaa ihmeessä Kalelan Historiantutkimus ja historia. Se avaa monia uusia näkökulmia ja saa suhtautumaan historiantutkimukseen uudella tavalla. Toivottavasti niin käy myös laajentuvalle perustulokeskustelulle.