Vähän haikeutta, ilotulituksia ja musiikkia

Perjantaina oli viimeinen työpäivä. On ihanaa olla lomalla edes pari viikkoa ennen opiskelujen alkua, mutta melkein kyllä itketti, kun lähdin yksin puoluetoimistolta. Perjantai-iltapäivä oli jo hiljennyt ja töissä oli enää vain pieni kourallinen ihmisiä. Aika ihania. Kesään mahtui tylsistymistä, suurta väsymystä, turhautumista huonoihin ohjeisiin, kiirettä ja sählinkiä, mutta myös pitkiä keskusteluja, hienoja ihmisiä, kiinnostavaa työtä, tajuamisia, naurua. Paras työpaikkani.

Ilta kului Anna-Stiinan ja Minnan kanssa. Istuimme Virginissä syömässä ja juttelemassa. "Anteeksi, saisimmeko lisää vettä?" toistui lukemattomia kertoja illan aikana. Hihittelimme ja alkoi nolottaa pyytää aina vain lisää. Se pizza oli vain niin suolaista. Mulla oli isoin lasi, muttei mitään auttanut. Pari tuntia istuimme Kaivarin rannassa. Odottelua, palelua. Hieno ilotulitus. SM-kisakatsomomme oli yksimielinen: kakkosesitys oli paras (turha odottaa, että kellään meistä olisi ollut pienintäkään käsitystä, minkä niminen se oli ja miten se menestyi. Ihan turhaa hienostelua moinen=)).

Lauantaiaamuna sänky oli paljon houkuttelevampi kuin bussimatka. Pääsimme Turkuun vasta reippaasti iltapäivällä. Ehdimme silti piipahtaa Lassen vanhemmilla ja mennä Emma Salokoski Ensemblen keikalle Åbo Svenska Teaterniin. Niin kaunista. Jäin vain jälleen pohtimaan, miksi kauneimmat ja romanttisimmat kappaleet ovat yleensä aina myös kaikkein surumielisimpia, ainakin melodialtaan. Tähdet meren yllä sai minut melkein itkemään.