Ilmasto vai kehitysmaan lapset

Aina välillä nousee esiin kysymys siitä, miten vihreät voivat tukea aktiivista maahanmuutto- tai kehitysyhteistyöpolitiikkaa, kun maailman väestönkasvu ylittää ympäristön kestokyvyn. Kysymys on ymmärrettävä mutta mielestäni väärin asetettu. Vihreät eivät ole vain ympäristöpuolue. En itse voisi koskaan kuvitella kuuluvani puolueeseen, joka vähän välittää inhimillisestä kärsimyksestä, ihmishengistä tai globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Monet ovat varmasti samaa mieltä siitä, että kaikkien on tehtävä uhrauksia maapallomme eteen. Uhraukset ovat vain melko erilaisia rikkaissa ja köyhissä maissa. Meillä "uhraus" voi tarkoittaa etelänmatkoista luopumista tai autoilun lopettamista. Kehitysmaissa taas "uhraus" johtaa pahimmillaan ihmishenkien menetykseen. Tuskin on epäselvää, kummanlaiset uhraukset ovat oikeutetumpia.

Ei ole nykyisten kehitysmaiden, saatikka niiden asukkaiden, vika, että ympäristömme on niin heikoissa kantimissa kuin se tällä hetkellä on. Miten me rikkaiden länsimaiden asukkaat voisimme sanoa, että ei ole väliä, vaikka miljoonat ihmiset kuolisivat nälkään, ympäristökatastrofeihin, sotiin - ovathan he poissa kuormittamassa ilmastoa? Kun samalla jokainen meistä kuluttaa enemmän kuin usea kehitysmaan asukas yhteensä. Miten me toisaalta voisimme sanoa, että hyvä vain, jääkööt sinne nykyisiin oloihinsa kuluttamaan vähän? Emme kuitenkaan itse ole valmiita muuttamaan samanlaisiin olosuhteisiin.

Miksi meillä olisi oikeus elää vauraasti tai ylipäänsä elää, jos emme myönnä samaa oikeutta muillekin? Jos me olemme sattuneet syntymään vauraaseen, kylmään ja energiasyöppöön maahan, ei se oikeuta meitä pitämään itseämme muita arvokkaampina. Jos olemme sitä mieltä, että meillä on oikeus jatkaa nykyistä elämäntapaamme ilmastosta huolimatta, pitää meidän sallia se, että köyhemmistä maista tulee ihmisiä nauttimaan samasta elintasosta täällä tai että köyhät maat vaurastuvat kanssamme samalle tasolle.

On totta, ettei ilmasto tällaista kehitystä kestä. Jo vuosikausia on puhuttu pelolla siitä, kun kaikki kiinalaiset hankkivat auton. Silti emme ole muuttaneet omaa toimintaamme. Jos me pidämme kahta autoa perheessä normaalina, miten voimme sanoa, ettei vaikka niillä kiinalaisilla olisi oikeutta edes yhteen?

Tästä on oikeastaan vain yksi johtopäätös. Globaalin oikeudenmukaisuuden nimissä kaikilla tulee olla oikeus elintasoon, vaurastumiseen ja hyvinvointiin. Tämä vaurastuminen on siis pakko tehdä ympäristön kannalta hyvällä tavalla. Emme voi vaatia, että kehitysmaat oma-aloitteisesti lähtevät ekologisesti kestävälle tielle maansa rakentamisessa, jos länsimaat eivät ole valmiita valitsemaan tätä tietä edes nykyisen vaurautensa ylläpitämisessä. Ei. On välttämätöntä, että rikkaat maat muuttavat elintapojaan, vähentävät päästöjä, jopa alentavat elintasoaan. Meidän on näytettävä esimerkkiä, ei vaadittava muilta sellaista, mihin emme ole itsekään valmiita.

Suurin vastuu tässä ei ole yksittäisillä ihmisillä, vaikka meidänkin on muutettava tapojamme, tottumuksiamme ja vaatimuksiamme. Suurin vastuu on valtioilla ja yrityksillä. Meidän yksittäisten ihmisten on kuitenkin joukkovoimana saatava ne kantamaan vastuunsa, kun ne eivät tunnu sitä muuten tekevän.

Ja mitä siihen väestönkasvuun tulee. On vankkoja todisteita siitä, että naisten koulutus, lapsikuolleisuuden alentaminen ja elintason nousu hidastavat väestönkasvua ja pienentävät lapsilukua. On siis pidemmän päälle ympäristönkin kannalta hyvä tehdä kehitysyhteistyötä, jolla avitetaan näitä asioita.