Kukunor ja Kalahari

Kävin eilen katsomassa Putoavia enkeleitä -elokuvan. Elokuva kertoo Aila Meriluodon ja Lauri Viidan elämästä pariskunnan kuvitteellisen Helena-tyttären kautta.

Elokuva oli vaikuttava. Surullinen ja rankka, mutta hyvä. Tiesin pääpiirteittäin Meriluodon ja Viidan suhteesta ja Viidan sairaudesta mutta elokuva konkretisoi asian aivan eri tavalla. Yhä nykyään elää melko vahvana "luovan neron" -myytti: tositaiteilijuuteen katsotaan jopa kuuluvan jonkinlainen hulluus, sairaus, alkoholismi tms. Harvoin tässä yhteydessä mietitään, kuinka vaikeaa tuollainen elämä on ihmiselle itselleen tai hänen läheisilleen. Jos kärsimys tajutaan, ajatellaan helposti, että se on luovuuden hinta.

Eipä ole. Uskon vankasti siihen, että terve ihminen voi olla luova, että luovuus ei synny tuskasta tai sairaudesta vaan ajasta olla ja ajatella. Toki varmasti itse kukin on törmännyt tilanteeseen, jossa sisällä oleva paha olo on pakko saada jollain tavalla ulos: kirjoittamalla, maalaamalla, tanssimalla, huutamalla. Ei kuitenkaan voi olla niin, että taitelijuuden tai luovuuden oletetaan vaativan tuskaa ja pahaa oloa. Taiteilijuus tarvitsee enemminkin yhteiskunnan tukea (rahoitusta, työtiloja jne.) kuin palavaa kärsimystä. Taide on taidetta ja sairaus sairautta. Jälkimmäistä tulee hoitaa, jos se haittaa elämää - ei ajatella, että luovan ihmisen on ristinsä kannettava.