Identiteettiä ja sen semmoista

Syyllistyn erittäin helposti. Ei tarvitse olla kummoinenkaan asia, mikä olisi pitänyt tehdä, mistä joku huomauttelee tai moittii tai mitä itse olin ajatellut, kun jo tunnen huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Ei ole paljon järkeä tässä. Kyky syyllistyä on toisinaan ihan hyvä, jos se saa tekemään asioita, silloin kun toinen niistä aiheellisesti huomauttaa, mutta itselläni homma menee usein överiksi.

Sopiva esimerkki on tämä blogikin. Olen monaasti kantanut huonoa omaatuntoa siitä, että postausten väli on kasvanut viikkoon tai ylikin. Mitä hyötyä siitäkin on? Jos vain huonoa omaatuntoa helpottaakseen kirjoittaa, ei tekstistä välttämättä tule kovin mainiota. Jos taas rupeaa huolehtimaan liian harvasta tahdista, tulee olo, että jos harvoin kirjoittaa, täytyy sitten kirjoittaa tosi fiksuja. Takuuvarma tapa nostaa kirjoituskynnystä.

Lempeämpi asennoituminen itseä kohtaan ja pienemmät itseen kohdistuvat vaatimukset ovat jo pitkään olleet listallani. Saanpa nyt harjoitella niitä myös kirjoittamisen suhteen. Haluan edelleen ylläpitää blogia ja päivittää sitä säännöllisesti. En kuitenkaan halua kantaa huonoa omaatuntoa siitä, jos kiireisinä aikoina päivitystahti hiipuu tai jos väsyneenä en saa aikaan mitään suuria poliittisia oivalluksia tai kielellisiä hienouksia. No niin, nyt orientoidun kirjoittamaan stressaamatta ja milloin mistäkin teemasta. Noin. Päätetty.

=)

Omaan minäkuvaani kuuluu ajatus itsestäni jotenkin "kulttuuri-ihmisenä". En ole koskaan pitänyt itseäni minään suurena asiantuntijana kulttuurin saralla mutta identiteettiini on silti kuulunut mieltymys kulttuuria kohtaan ja ajatus, että osallistun kulttuuririentoihin jotenkin säännöllisesti. Onkin ollut karua huomata, kuinka joskus oma minäkuva ja todellisuus ovat kaukana. Joinain vuosina olen havainnut, etten ole yli vuoteen käynyt kertaakaan esim. teatterissa, oopperassa tai näyttelyissä. Elokuvissa käynnissäkin on saattanut olla puolen vuoden taukoja enkä ole edes seurannut, mitä keikkoja kaupungissa olisi. Siinä joutuu jo pohtimaan, onko oma minäkuva tässä suhteessa kohdallaan. Tänä keväänä olen onneksi saanut sovitettua kulttuuriminäni edes jotenkuten työ- ja järjestöminien joukkoon. Olen käynyt kahdesti teatterissa (Komin Kalavale ja Kansallisen Tuntematon sotilas) sekä kahdesti taidenäyttelyssä (Kiasman Choosing My Religion ja Tennispalatsin Walt Disney ja Euroopan taide). Torstaina olen menossa vielä kertaalleen teatteriin, kun sain kutsun Helsingin ylioppilasteatterin Valtuusto-näytelmään. Ei onneksi tarvitse kaiken kiireen keskellä ruveta rukkaamaan omaa minäkuvaakin. =)