Elämää, elämää!

Kuluneen vuoden aikana on säännöllisin väliajoin tullut eri ihmisiltä kyselyjä siitä, olenko ehdolla ensi kevään eduskuntavaaleissa. Alkuvuodesta vastaus oli vielä muodossa todennäköisesti sitä tai todennäköisesti tätä mutta jo useita kuukausia se on ollut selvä: ei, en lähde.

Miksikö? Yksi perusasia on selvä. En ole varma, asunko enää vaalien aikaan Varsinais-Suomessa. Ainakin todennäköistä on, että pian vaalien jälkeen olen sieltä poismuuttamassa. Opinnot pitäisi lopulta saada päätökseen ensi lukuvuoden aikana, ja kun töitä alkaa etsiä, tällä alalla aika ykköspaikka on Helsinki. Ja onhan Helsinkiin muuttamiselle muitakin syitä.

Vaaleja ei tunnu mielekkäältä tehdä eri paikkakunnalta. Se ei ole myöskään järin reilua äänestäjiä kohtaan. Vaikka en teekään politiikkaa alueesta lähtöisin, on monille kuitenkin tärkeää tietää, että oma ehdokas on sitoutunut vaalipiiiriinsä. Minä en enää ole. Ei se reilua ole listaakaan kohtaan. Ehdokkaina kannattaa kuitenkin olla tyyppejä, jotka pystyvät osallistumaan - ainakin oletettavasti - tuleviinkiin vaaleihin ja luomaan itselleen äänestäjäpohjaa. Varsinais-Suomessa on paljon tällaisia hyviä ehdokkaita.

Olen myös vähän vaaliväsynyt. Kunnallisvaalit jättivät kuitenkin aika kovan pettymyksen, ja kun viime vuoden tein politiikkaa niin täysipäiväisesti, ei väsymystä saanut kokonaan pois. Viime vuosi myös sai jälleen pohtimaan, missä roolissa haluan tehdä politiikkaa. Haluan tehdä sitä, se on selvä mutta enää ei ole laisinkaan selvää, haluaisinko olla kansanedustaja. En ole varma, haluanko antaa niin paljon ja kestää niin paljon kaikkea, kuin mitä se työ vaatii (avustajuus näytti asian aika läheltä). Vaikuttaa pystyy muuallakin, ehkä jopa minulle paremmin sopivilla tavoilla.

Paitsi vaikuttaa, haluan elää. Viime vuosina olen yhä enemmän kasvanut tietoisuuteen, että ennen kaikkea haluan onnellisuutta. Haluan olla onnellinen, haluan läheisteni olevan onnellisia, haluan mahdollisimman monien ihmisten olevan onnellisia. Viimeinen tavoite vaatii politiikkaa ja tekoja mutta en ole enää valmis tekemään sitä ensimmäisen tavoitteen kustannuksella. Politiikassa on monia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi - ennen kaikkia toiset ihmiset, hyvät keskustelut ja ne toisinaan tulevat onnistumisen tunteet. Politiikassa on kuitenkin myös paljon ahdistusta, stressiä, turhautumista ja surua aiheuttavia asioita. Kestän niitä, aika hyvinkin mutta en halua elää niiden ehdoilla. En tällä hetkellä halua asettaa itseäni alttiiksi kaikelle sille stressille, läsnäolon vaatimukselle, tarpeelle jaksaa, tarpeelle kuunnella, vaatimukselle hymyillä, jota eduskuntavaaliehdokkuus toisi mukanaan.

Mahdollisesti vielä joskus, ehkä todennäköisestikin. Mutta ei nyt. Nyt haluan tutkia, haluan käydä kahvilla, haluan istua kokouksissa, jotka eivät työllistä päivittäin. Haluan ehkä kokeilla uusia harrastuksia, uusia järjestöjä. Haluan rentoutua, haluan liikkua. Haluan elää.

Oleskellen

Olen ollut jo neljä viikkoa Suomessa Intian jälkeen. Hassua. Jos meni aika nopeasti reissun päällä, menee se vauhdilla täälläkin. Hämmästyn joka kerta, kun joku toinen asuntolalaisemme palaa kotiinsa - eikös sen pitänyt olla paljon itseäni pitempään Intiassa? On vähän Intia-ikäväkin. Tai lähinnä mieleen pompahtaa erinäisiä Intia-asioita jatkuvasti. Kaipa se kuuluu asiaan. Osoittanee ainakin, että matka oli antoisa.

Viikot Suomessa ovat kuluneet lähinnä ollen. Vähän Etelä-Suomea kiertäen. Ystäviä nähden, kirjoja lukien. Ihmetellen, mitä Suomessa onkaan tapahtunut - niin, se Kiviniemi tosiaan on pääministeri, jaajaa. Lämmöstä nauttien, vähän myös palellen. Uutisettomuudelle naureskellen: pojan juuttuminen polkupyörään on aika huima juttu. Koneella venyen. Kävellen. Herkutellen (tällä kertaa on uunissa focaccia). Lomaillen.

Ensi viikolla ajattelin varovasti alkaa ajatella gradua. Otin jo yhden gradukirjan mukaan Helsinkiin. Ehkä luen sitä tunnin, pari päivässä. Ehkä joka päivä en. Syksy tulee niin kohta. Ehtiihän sitä puurtaa, ehtii vielä hyvin.