Tieteen kielestä

Käyn parhaillaan naistutkimuksen perusopintojen Feministinen tieteenkritiikki kurssia. Kurssilla tehdään ryhmätyö aiheeseen liittyvästä teemasta. Oma ryhmäni tutkii sukupuolikäsityksiä eri tieteenaloilla. Työhön liittyen luin Liisa Tainion artikkelin Kielitieteen kieli ja sukupuoli (teoksessa Husu & Rolin: Tiede, tieto ja sukupuoli). Artikkeli oli sen verran kiinnostava, että laitan tekemäni referaatin tännekin. Lupaan kyllä, etten ala suuresti kuormittaa tätä blogia opintomatskuilla. =)

Referaatti Liisa Tainion artikkelista Kielitieteen kieli ja sukupuoli teoksessa Tiede, tieto ja sukupuoli (toim. Liisa Husu ja Kristiina Rolin)

Tainion artikkeli liittyy hyvin selvästi omaan tutkimuskohteeseemme eli siihen, miten sukupuoli ymmärretään eri tieteenaloilla. Tainio esittelee artikkelissaan sitä, miten puhujan tai kirjoittajan sukupuoli vaikuttaa siihen, miten puhe tai teksti ymmärretään. Tämän lisäksi Tainio esittelee kielessä esiintyä piilotettuja sukupuoliarvostuksia.

Tainion mukaan kielitieteilijöiden keskuudessa on lähes yksimielinen käsitys siitä, että kieli on toimintaa. Toiminta taas edellyttää toimijaa. Näin ollen käytettyä kieltä ja sen käyttäjää ei voi mitenkään ongelmitta erottaa toisistaan. Tainio toteaa, ettei ole mahdollista osoittaa tietynlaista kaikille miehille tai kaikille naisille tyypillistä kieltä. Yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin sukupuolten väliset. Silti naisten ja miesten puheeseen suhtaudutaan eri tavoin.

Tainio nostaa esiin useita esimerkkejä siitä, kuinka naisten puhetta arvostetaan vähemmän kuin miesten. Lääkärit ja opettajat esimerkiksi puhuttelevat miehiä ja naisia eri tavalla. Vaikuttaa myös siltä, että lukijoiden käsitykset ja ennakkoluulot jonkin tekstin kirjoittajasta vaikuttavat sen arviointiin. Esimerkiksi työhakemuksia tai tenttivastauksia arvioidaan paremmiksi, jos allekirjoittajan on mies, vaikka teksti olisi täysin sama kuin naisen allekirjoittama. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan naistutkijan täytyy olla 2,5 kertaa tuotteliaampi kuin mieskollegansa, jotta hän saisi apurahapäätöksissä yhtä hyvät arviot. Nämä ovat lukuja, joita varmasti harva ei-feministisesti suuntautunut tutkija osaisi odottaa. Siksi onkin mielestäni erittäin hyvä, että sukupuolta ja sen ilmenemistä mietitään eri tieteenalojen sisällä.

Suomalaisen kielitieteen sisällä ei Tainion mukaan ole tehty varsinaista tutkimusta tieteellisten arvioiden sukupuolisista epäkohdista. Tainio nostaa kuitenkin esimerkiksi 1950-60-lukujen gradujen arvosteluja: miehet ovat ”lupaavia tutkijoita” ja naiset ”näppäriä neitejä”. Ei liene vaikea arvata, kummat päätyivät akateemisen tutkimuksen huippupaikoille.

Tainio tuo esille myös sitä, kuinka suhtautuminen mies- ja naistutkijoihin on erilainen. Naisten tutkimuksiin esimerkiksi viitataan selvästi vähemmän kuin heidän lukumääränsä ja tutkimuspanoksensa perusteella pitäisi. Naistutkijoiden kohdalla heidän sukupuoltaan myös korostetaan eri tavalla esimerkiksi mediassa kuin miesten.

Artikkelinsa lopuksi Tainio puuttuu suomen kieleen ja sen rakenteisiin. Hän päätyy siihen, ettei kieli itsessään ole tasa-arvoinen tai epätasa-arvoinen vaan yhteisö tuo kieleen arvostuksia ja konventioita, jotka saavat kielen olemaan epätasa-arvoinen. Tainio nostaa esiin kahdenlaista kielellistä epätasa-arvoa. Toisaalta on selkeitä sanastoon liittyviä sukupuolistumia. Näitä ovat esimerkiksi, kun mieheen viittaavaa ilmaisua käytetään sukupuolettomana (virkamies, puhemies, jokamiehen oikeus jne.) Aina epätasa-arvo ei kuitenkaan ole näin ilmeinen. Tainio nostaa esiin tilanteita, jossa toimija vaikuttaa ensi alkuun sukupuolettomalta mutta sitten konteksti osoittaa, että kyseessä on mies: ”Väittelijä, kustos ja vastaväittäjä käyttävät yleensä frakkia ja mustia liivejä (tai univormua), naiset vastaavasti mustaa aamupäiväpukua ilman hattua” (lainaus Helsingin yliopiston sivuilta 2000-luvun alkupuolelta). Tainio osoittaa myös kiinnostavasti, kuinka kielitieteilijät kääntäessään sukupuolineutraalia suomen kieltä (esim. sana hän) muille kielille valitsevat maskuliinisia vastineita (he, han).

Tainio tuo myös esille, että kielimaailmassa on kaksi toisistaan poikkeavaa tapaa suhtautua sukupuoliin. Suomessa on tapana häivyttää sukupuolierot aina kun mahdollista. Joissain toisissa kielissä taas, kuten espanjassa, saksassa ja ranskassa, sukupuolen paljastavia ilmauksia pyritään lisäämään, jotta myös naiset tulisivat näkyviksi kielenkäytössä.