Tätiyden ihanuus ja kurjuus

Olen inhonnut tädittelyä. Meillä ei kotona juurikaan harrastettu sitä, että esim. naapuruston aikuisia olisi kutsuttu tädeiksi tai sediksi ja koko tädittely/sedättely oli jäänyt melko vieraaksi ilmiöksi. Olikin melkoisen ahdistavaa, kun kaksikymmentävuotiaana olin Puuhamaan lipunmyynnissä ja itseäni vanhemmat ihmiset tädittelivät minua lapsilleen. Olin päässyt siihen ah niin ihanaan vaiheeseen, jossa toisaalla täditeltiin ja toisaalla tytöteltiin.

En vieläkään kummemmin perusta siitä, että esim. kaverit kutsuvat minua tädiksi lapsilleen mutta voin jo ihan hyvin elää sen kanssa. Silti ilahdun, kun joku vieras ihminen lapselleen puhuessaan viittaa minuun esimerkiksi ihminen tai nainen -sanoilla.

Paljon enemmän ilahdun kuitenkin siitä, kun saan kutsua itseäni tädiksi. Noin kaksi kuukautta sitten siskoni sai vauvan ja tuolle pienoiselle olen ja haluan olla täti. Tämä tätiys on sitä, mitä tätiyden mielestäni kuuluukin: ei keski-ikäisen rouvashenkilön kutsumanimi vaan biologian ja kiintymyksen luoma suhde lapseen (tai myöhemmin toki aikuiseen=)).

Tämä tätiys on ihanaa. Olen niin suuri vauvafani, ettei ollut epäilystäkään siitä, tulenko vauvasta pitämään. Ihastuin siihen heti. Tavatessamme voisin katsella häntä suunnilleen koko ajan, pitää sylissä tai silittää. Vähän jännittää jo se, tuleeko hän pitämään minusta. Kunpa en päätyisi sellaiseksi vähän rasittavaksi sukulaiseksi, joka kyselee tyhmiä. Haluaisin olla täti, jonka luo on kiva tulla, jonka kanssa voi käydä Linnanmäellä ja kahviloissa ja elokuvissa.

Se kurjuus sitten? Pientä Otto omenaista tulee aina kova ikävä, kun välimatkaa on kuitenkin parisen tuntia eikä pikavisiittejä voi tuosta noin vaan tehdä.

Ja tästähän ollaan yhtä mieltä?

On monesti huvittavaa, kun erilaisissa keskusteluissa uskotaan absoluuttisten totuuksien tai yksimielisyyksien olemassaoloon. "Historia selvästi osoittaa", "Kaikki feministit ovat tätä mieltä". Toki monista historiallisista seikoista vallitsee laaja yksimielisyys alan tutkijoiden joukossa mutta totta kai tämäkin tieteenala sisältää muuttuvia käsityksiä, keskenään kilpailevia mielipiteitä ja tietoisuuden siitä, että mitään suurta totuutta emme ole esille kaivamassa.

Tieteenalan muuttuvuuteen törmäsin tällä viikolla naistutkimuksen kanssa. Luin Hollin, Saarikosken ja Sanan toimittaman kirjan Tasa-arvopolitiikan haasteet. Oli ensinnäkin ihan mieltä ylentävää havaita, että suuri osa kirjassa kerrotusta oli minulle ennestään tuttua. Yllätys oli oikeastaan se, että vain seitsemässä vuodessa osa kirjan ajatuksista tuntui vanhentuneilta. Kuvittelin esimerkiksi suunnilleen tietäväni, mitä Arto Jokisen Mihin miehet tarvitsevat tasa-arvoa? -artikkeli pitää sisällään. Ei kai miesten tasa-arvo-ongelmista puhuttaessa voida sivuuttaa huoltajuuskysymyksiä, pohdin etukäteen. Kappas vain, näitä ei kuitenkaan artikkelissa käsitelty lainkaan. Selvästi keskustelu on edennyt 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan.

Kirja osoitti jälleen myös sen, kuinka erilaisia ajatuksia feministeillä on. Meneeköhän vaikka sukupolvieron piikkiin mutta puhisin aika monta kertaa Hilkka Pietilän artikkelia lukiessani. Naisten ja miesten erilaisuutta ja "naisellisten" ominaisuuksien glorifiointia korostavat feminismit kun eivät ole koskaan vedonneet minuun. "Naisten hoivalahjakkuus ja sosiaalisuus, kätevyys ja taloudellisuus, intuitio ja varovaisuus jäävät hyödyntämättä ja kehittämättä." (Pietilä, 230) Tällaisilla puheillahan juuri vahvistetaan sukupuolikategorioita. Lisäksi naisten keskuuteen luodaan eriarvoisuutta: hoivaajanainen on se oikea naisen malli. Äh. Itse haluan purkaa sukupuolikategorioita. En usko kaksinapaiseen mies-nainen-sukupuolijärjestelmään enkä tasan usko naisten ja miesten lähtökohtaisesti erilaisiin ominaisuuksiin. No, onneksi Pietilä voi olla feministi omalla tavallaan ja minä omallani.

Paluu lukusalin penkille ynnä valokuvista

Vuosi on vaihtunut. Samalla kävin jälleen läpi jonkinsorttisen elämänmuutoksen. Asun jälleen vakkaristi Turussa, olemme Lassen kanssa eri paikkakunnilla ja olen taas päätoiminen opiskelija. Kaikkiin näihin saa varmasti hetkosen totutella. Olen pitänyt joululomaa tähän asti mutta huomenna on tarkoitus aloittaa tenttikirjojen metsästys ja tenttiinluku. Niin, opiskeluni ei ole yhtään interaktiivisempaa kuin ennenkään: koko keväälle on tiedossa gradusemma ja yksi naistutkimuksen pienryhmätyyppinen kurssi, jos sille pääsen. Muu opiskelu hoituu sitten tuttuun tapaan kirjan ääressä istuen. Toivottavasti vähitellen pääsen laajentamaan repertuaariani myös koneen ääressä istumiseen - se kun tarkoittaisi gradun etenemistä.

Hoitelin lomalla valokuva-asioita. Parisen vuotta sitten kehittämistäni kuvista osa oli vielä laittamatta albumiin ja kesän 2007 jälkeen oli kertynyt myös melkoinen määrä kuvia kehitettäväksi. Olen aina pitänyt valokuvista. Pidän niiden katsomisesta - sekä omien kuvieni että muiden kuvien - pidän kuvaamisesta ja pidän myös kuvattavana olemisesta. Jälleen kerran tajusin, että onneksi on valokuvat. Vuodet ovat olleet niin täysiä ja aika on mennyt niin haipakkaa, että helposti tuntuu, että elämä on ollut yhtä suorittamista. Valokuvilla on hyvä muistuttaa, mitä kaikkea mukavaa elämään on kuitenkin mahtunut. Aionkin mummolta saamillani 25-vuotislahjarahoilla ostaa uuden kameran. Ehkä vastaisuudessa saan vielä vähän parempilaatuisia kuvamuistoja. =)

Laitankin tähän loppuun jokusen satunnaisen otoksen, joihin kuvia selaillessani törmäsin:

Herttakuningattarena matkalla naamiaisiin (maaliskuu 08)

Lasia puhaltamassa Annan polttareissa (toukokuu 08)

Saariston rengastiellä (kesäkuu 09)

Turun keskiaikamarkkinoiden aikaan Cafe Artissa (kesäkuu 09)

Matkalla uudenvuoden burleskibileisiin (joulukuu 09)