Ja niin aika kuluu

Täytin sunnuntaina 25. Itse syntymäpäivä kului keuhkoputkentulehduksesta toipuessa. Onneksi sairaus oli jo sen verran helpottanut, että uskaltauduimme illalla Kabukiin syömään. En, mukava kyllä, ole kärsinyt kovin pahasta ikäkriisistä. Syksy on ollut niin kiireinen, etten oikeastaan ehtinyt ajatella asiaa juurikaan (ikäkriisiä lievittää myös itseä vanhempi poikaystävä=)).

Silti huomaan, että omat iälliset ongelmani minullakin on. Ne eivät ole niinkään sitä, että olisi pitänyt ehtiä tehdä tähän ikään mennessä jotain sellaista, mitä en ole tehnyt. Onhan tässä tullut asioita tehtyä. Pikemminkin kyse on siitä, että on vähän vaikea huomata, ettei olekaan nuorin jossain. Kun havaitsi, ettei sikainfluenssarokotusjonossa olekaan enää nuori, kun SYLin puheenjohtajaksi valittiin jo kolmatta kertaa itseäni nuorempi, kun 90-luvulla syntyneet aloittivat yliopistolla ja kun alkaa tajuta, että kohta ei enää itse ole sellainen "oikeasti nuori", joiden valinnan tärkeyttä eri paikkoihin on ollut paasaamassa (eli siis lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä olevien).

Näin loppuvuodesta syntyneenä totuin jo koulussa olemaan yksi nuorimpia. Kun sitten lähdin aikaisin mukaan järjestö- ja politiikkakuvioihin, olen niissäkin ollut nuorimmasta päästä. Olin koko nelivuotiskauteni puoluevaltuuskunnan nuorin (ja olen edelleen puoluehallituksen). Vinon puheenjohtajistoon ei edelleenkään ole valittu minua nuorempaa, vaikka vpj-vuonna 2006 kuvittelin, että seuraajien joukko alkaa kohta nuortua. Olin TYY-hallituksemme nuorin. Näitä rooleja on ollut niin paljon, että on vaikea hyväksyä sitä, että niiden määrä vähenee koko ajan (ainakin täällä nuoriso- ja opiskelijapolitiikan saralla=)).

Totta kai olen oikeasti iloinen siitä, että Vinon hallitukseen valittiin vuonna 1990 syntynyt ja yhtä työryhmäämme alkaa vetää 15-vuotias. Jos olisin aina vain nuorin järjestössämme, olisi se melkoisen pelottavaa. Vähän sopeutumista tämä tavallisen ikäiseksi päätyminen kuitenkin vaatii.

Opiskelijakin on pienituloinen, huom!

Hesari uutisoi tänään, että STM:ssä aletaan pohtia mediamaksun kompensointia pienituloisille erilaisten etuuksien kautta. Kyse saattaa toki olla toimittajan omasta rajauksesta mutta sattui silti silmään, että pienituloisina mainittiin vain toimeentulotuella tai työkyvyttömyyseläkkeellä elävät. Täytyy toivoa, että työryhmä itsessään muistaa, että pienituloisia on muissakin ryhmissä. Veikkaisin, että esim. kansaneläkkeellä elävät tulevat vielä mieleen mutta tulevatkohan opiskelijat? Helposti kun tuntuu käyvän niin, että opiskelijoita ajatellaan vain silloin, kun käsitellään konkreettisesti opiskelijuuteen liittyviä kysymyksiä. Kun taas pohditaan laajemmin yhteiskuntaa koskevia asioita ja vaikka juuri vähävaraisuutta, opiskelijoista kuulee harvoin puhuttavankaan. Ja silti, opiskelijoista suuri osa elää virallisen köyhyysrajan alapuolella.

Ansiomerkitetty

Eilen oli nykymuotoisen TYYn viimeinen edustajiston kokous (ensi vuoden alustahan TYY ja kauppakorkeakoulun TuKY virallisesti yhdistyvät). Kokous oli perinteinen vuosipäivän juhlakokous, jossa ensisilmäyksellä lähinnä pönötetään. Kuunnellaan juhlaesitelmä, myönnetään huomionosoituksia ja kahvitellaan. Tummat puvut ja pikkumustat, solmiot ja korkokengät.

Toisella silmäyksellä tällä pönötyksellä on kuitenkin mielestäni oma arvonsa. Ainakin sillä huomionosoituspuolella. Huomionosoituksia (eli erilaisia prenikoita ja nauhoja) jaetaan työstä TYYn eteen. Voisihan muoto hyvin olla jokin muu kuin nauhassa riippuva siipisoihtu, jota käytetään ehkä kerran vuodessa mutta tärkeintä on mielestäni itse ilmiö: se, että yhteisön eteen tehdystä työstä annetaan julkista kiitosta.

TYYssäkin on vuosittain suuri määrä ihmisiä, jotka puurtavat ilman palkkiota tai sen suurempaa kunniaakaan TYYn tai sen alayhdistysten eteen, istuvat kokouksia, kirjoittavat meilejä, valvovat öitä. Sama pätee lukuisiin muihin suomalaisiin järjestöihin. Silti monesti tuntuu vallalla olevan se järjestötoiminnan perussääntö: palautetta annetaan vain, kun ollaan tyytymättömiä. Hiljaisuus on opittava tulkitsemaan jonkinsorttiseksi tyytyväisyydeksi.

Eihän sen näin pitäisi olla. Positiivista palautetta pitäisi saada pitkin vuotta, ansaitusti ja ilman suurempaa numeroa. Kun se tuntuu olevan liian vaikeaa meikäläisessä järjestökulttuurissa, on hyvä, että on olemassa joitain virallisia väyliä, joita pitkin kiitosta annetaan. Siksi itsekin kannoin eilen ilolla uutta ansiomerkkiäni.

Saisikohan tätä kiitosperinnettä jotenkin aidossa mielessä siirrettyä myös puolueeseen? Politiikassa kun tuntuu helposti käyvän niin, että kiitos annetaan tai jätetään antamatta vaaleissa, vaikka loppujen lopuksi niissä eivät läheskään aina menesty ne, jotka ovat eniten tunteja puolueelleen antaneet. Kaikille puurtajille julkinen asema ei edes ole tavoiteltu kiitoksen muoto. Silti näitäkin puurtajia pitäisi muistaa muutenkin kuin pakollisella kukkakimpulla uran päätteeksi.

Risteillen

Viikonloppuna oli Vihreiden ensimmäinen puolueristeily. Ekologisuussyistä risteilyä ei tokikaan pidetty ruotsinlaivalla vaan Hotelli Vantaalla. Risteily alkoi kahdelta lauantaina keskustelulla, jossa piti olla Anni Sinnemäen lisäksi Saksan vihreiden pj, paikallinen "Obama" Cem Özdemir, jonka peruttua tilalle piti tulla tämän edeltäjä Reinhard Bütikofer. En tiedä, miksi Bütikoferinkin peruttua Annin aisapariksi päätyi lopulta Mikael Jungner. Keskustelun parasta antia taisi loppujen lopuksi olla Jukka Relanderin juonnot ja alkumalja.

Asiaohjelma koostui yhteensä kuudesta semmasta, joista oli aina kaksi samaan aikaan. Itse osallistuin etiikkaa - eli tässä yhteydessä lähinnä uskontoja liippavia kysymyksiä - käsittelevään sekä talous- ja feminismisemmoihin. Risteilyllä ei olisi ehkä pidempiä seminaareja jaksanut kuunnella mutta silti täytyy sanoa, että 45 minuuttia on kyllä kovin lyhyt aika millekään seminaarille. Erityisesti tämä näkyi etiikkasemmassa, jossa oli sekä alustus että paneelikeskustelu. Sinänsä kaikki teemat olivat kiinnostavia, ja kaikkia keskusteluja on varmasti syytä jatkaa.

Muuten risteily oli hyvin risteilyllistä. Oli seisovaa pöytää, live-show (meillä mahtavan esityksen vetänyt Miss Divet), tanssimista ja hyttibileitä. Korkokengät ja piilarit oli jossain välissä pakko käydä vaihtamassa pois. Vihreään elitismiin kai kuuluu se, että toivoisin, että olisimme saaneet bilettää keskenämme. Hotelli Vantaan muut asiakkaat kun tuntuivat olevan liikkeellä vähän muut asiat mielessä kuin politiikka...=)