Liian sipuli

Lomaillen. Paasin maanantaina matkaan kohti Udaipuria, joskin juna oli ilmeisesti lakon takia tunnin myohassa. Juna oli jo omanlaisensa kokemus. Tulin kakkosmakuuvaunussa, mika on sielta parhaasta paasta. Sangyt olivat leveydeltaan noin 60 senttia, niita oli kahdessa kerroksessa ja kaytavasta ne erotti vain verho. Likaiset lakanat olivat odottamassa mutta onneksi puhtaatkin tuotiin. Otokoitakin loytyi. Sain kuitenkin onneksi nukuttua muutaman tunnin - aika kippurassa tosin, kun jaoin sangyn rinkan kanssa.

Olen tykastynyt Udaipuriin. Tama on Jaipuria rauhallisempi, vehreampi ja vanhempi kaupunki. Paikka paikoin olen jopa tajunnut, etta ymparilla on hiljaista. Olen kuullut linnut. Tata ei Jaipurissa juuri tapahtunut. Kadut ovat kapeita ja talot vahan ransistyneita. Temppelit ovat vaikuttavia. Lopultakin sain olla temppelissa rauhassa, nahda miehen suutelevan portaita lahtiessaan ja tuntea, miksi paikka on muille pyha.

Olen kavellyt jarvessa. Se on nimittain osin kuivunut. Lehmat laiduntavat jarven pohjalla ja ihmiset kavelevat paikkoihin, joihin yleensa mennaan veneella. Toisaalta paikalliset uivat siina jaljella olevassa vedessa, joka ei nayta jarin houkuttelevalta. Olen ihaillut vuoria, jotka ymparoivat kaupunkia ja taivasta, joka vaihtuu aurinkoisesta tummiin pilviin.

Olen ottanut loputtoman maaran kuvia. Yksin reissatessa niita tulee otettua viela normaaliakin enemman. Olen kertonut kymmenia kertoja, mista olen. Kaikki tervehtivat, monet ovat uteliaita mutta ihmiset tuntuvat ystavallisilta. Olen nahnyt taalla paljon enemman turisteja kuin koko Jaipurissa oloni aikana. Olen myos kokenut turistien valisen yhteyden. Eilen kahvilassa ranskalaisopiskelija alkoi jutella ja lopulta hengasimme koko loppupaivan yhdessa - osan aikaa myos kolmen britin kanssa. Vaikka yksin matkustaminen on ollut helpompaa ja mukavamampaa kuin kuvittelin, oli silti hauska saada juttuseuraa, paasta jakamaan ymparoivia asioita ja myos kokemuksia Intiasta: tama Mathieu kun oli juuri lopettanut harjoittelunsa Mumbaissa.

Niin, se sipuli. Tormasin tanaan kiehtovaan korukauppiaaseen. Mieheen, joka on viettanyt lapsuutensa ashramilla, jonka guru on aiti Teresan oppilas, joka elaa ilman omaisuutta eika tieda, kuinka kauan millakin paikkakunnalla viettaa. Joka alkoi kertoa, mita lukee kasvoistani. Se oli hammentavaa. Siita, etta olen ollut vapaaehtoistyossa, voi varmaan arvata, etta haluan auttaa ihmisia. Ehka siita, miten katselen asioita kaupassa, voi arvata, etta olen vahan huono tekemaan paatoksia. Sen sijaan sita, etta luen paljon, minulla on allergioita, sisko ja mummon ostamat korvikset - sen arvaaminen on jo aika hyvin. Ajattelen kuulemma liikaa ja olen liian sipuli: sailon asioita sisaani. Jannittava tapaaminen. Aloin jalleen ajatella myos sita, kuinka paljon yhteista loppujen lopuksi monien uskontojen pohjalla on. Materiaan kiintymattomyys, turhasta huolehtimisesta luopuminen, hyvan tekeminen muille. Eivat ne niin kaukana kristinuskostakaan ole.