Saadon paiva

Eilen oli kylla melkoisen saadon paiva. Loppujen lopuksi jai hyva maku suuhun mutta pitkin paivaa kylla arsytti. Olin sunnuntaina valmistellut normaalisti tunnit, vaikka vasytti eika olisi jaksanut. Kun aamulla paasimme toisen vapaaehtoisen, brittilaisen Katyn, kanssa toihin (odotin ensin melkein kymmenen minuuttia hanta kadulla, mika jo alkoi arsyttaa), meille kerrottiinkin, etta yksi Idexin tyontekija oli paattanyt, etta mennaankin elaintarhaan. Me emme tienneet sita, oppilaat eivat tienneet sita. Edelleen mietityttaa, kuinka moni myohassa tulija kavi ihmettelemassa suljetun oven takana.

No, odottelun jalkeen paasimme lahtemaan elaintarhaan. Meita oli 16 samassa tuktukissa, ja kuumuus oli melkoinen. Kun olimme ostaneet liput kaikille, ovella selvisikin, etta minun ja Katyn pitaa maksaa viisinkertainen hinta, koska olemme ulkomaalaisia. 100 rupiaa ei ole paljon, mutta siina vaiheessa, kun se pitaa maksaa paikasta, jonne ei olisi halunnut menna ja jota ei itse ollut paattanyt, alkaa jo kiukuttaa. Soittelimme Idexiin ja saadimme. Lopulta maksoimme summan ja lahdimme kiertamaan. Oli todella kuuma. Vetta ei ollut riittavasti mukana, kun kumpikaan meista ei ollut varautunut siihen, etta joutuukin viettamaan paivan suorassa auringonpaisteessa. Verensokerikin alkoi laskea.

Ja ne elainparat. Olosuhteet olivat juuri niin huonot kuin pelkasin. Apinat olivat hakeissa. Krokotiilit olivat ainoat elaimet, joilla nain olevan vetta. Enemmisto muista oli hiekka- tai kivitasangolla, jossa ehka oli yksi varjo, jossa maata mutta ei mitaan vihreaa eika aavistustakaan lajinmukaisista olosuhteista. Elaintarhan museo mainosti tyotaan sukupuuton ehkaisemiseksi mutta oli taynna taytettyja elaimia.

Kun lopulta paasimme takaisin keskuksellemme, olo oli jo aika huono. Olisin jaksanut sen ihan hyvin, jos oppilailla olisi nayttanyt olevan mukavaa. Nain ei kuitenkaan ollut. Myos heilla oli liian kuuma eika kukaan vaikuttanut edes lahdettaessa jarin innostuneelta. Vietimme siis paivan elaintarhassa, josta maksoimme liikaa (oppilailla tuskin on ylimaaraisia rahoja, joten 20 rupiaa hengelta tuntuu heillakin), jonne emme olisi halunneet menna ja jossa oli aivan liian kuuma. Todella hieno jarjestely.

Illaksi olimme saaneet kutsun yhden oppilaan siskon haihin. Olin innoissani ja ostanut jopa sarin, vaikka en ollut moista ajatellut hankkia. Jalleen odottelin kadun varressa. Tulkkimme, jonka piti tulla mukaan, olikin sairastunut, joten minut kaskettiin odottamaan toisten asuntolaan. Siella sita sitten odotettiin. Vaaraoppisesti mulla oli sarin alla housut, minka vuoksi en olisi voinut kayda vessassa. Aikani odoteltuani paatin kayttaa toisen asuntolan vessaa, kun siella oli kuitenkin sarinsitomistaitoisia ihmisia paikalla. Tasta se draama syntyikin. Tai ei siis vessassakaynnista vaan siita sitomisesta. Olin kysynyt tulkiltamme, voinko pitaa sarin kanssa omaa toppia, mika kuulemma oli ok. Myos kaksi sarini alun perin sitounutta paikallista naista piti sita ihan hyvana. Sen sijaan tama neljas nainen nosti suuren draaman asiasta ja sitten aherrettiin, jotta saatiin paita peittoon. Aloin olla jo melkoisen vasynyt ja arsyyntynyt.

Lopulta sitten lahdimme puolitoista tuntia alkuperaisesta ajasta myohassa. Lahdimme kahdestaan, kun paikalliset olivat sairaina. Kun kasin jalkeen saavuimme haapaikalle, ei siella ollut ketaan. Haapari tulee ehka yhdeksalta. Olimme molemmat todella arsyyntyneita kaikkeen, myos toisiimme ja suunnilleen murjotimme.

Vahitellen paikalle alkoi saapua muitakin. Oppilaamme tuli ja paasimme juttelemaan hanen, ystaviensa ja veljensa kanssa. Tunnelma alkoi nousta. Kaikki olivat tosi ystavallisia. Haaparia ei nakynyt mutta kaikki alkoivat syoda. Ruoka oli todella hyvaa. En oikeastaan ehtinyt edes jonottaa sita, silla oppilaamme antoi minulle oman lautasensa ja jotkut muut hakivat viela leivankin.

Paikalla oli ilmeisesti noin parisataa henkea. Olimme kylla vahan nahtavyyksia mutta ystavallisessa mielessa. Vaivaannuttavaa oli vain silloin, kun selvisi, etta ruuan jalkeen pitaisi tanssia. Eipa siina mitaan, tanssitaan vain. Selvisi kuitenkin, etta meidan olisi pitanyt esiintya koko porukalle. Katy ei suostunut tanssimaan ja siina vaiheessa jai tanssimiset multakin. Omissa vaatteissani olisin ehka viela voinut tanssia mutta tanssia yksin ymparillani viisi ja puoli metria kangasta, jossa liikkuminen oli vahan kankeaa ja katsomassa kaksisataa todella tanssitaitoista ihmista - se oli jo vahan liikaa.

Tanssin jalkeen meidan piti lahtea. Morsiuspari ei edelleenkaan ollut saapunut, vaikka kello lahenteli puolta yhtatoista. Olivat myohassa, kuulemma. Lahtemisen syy ei taysin selvinnyt. Kai osin kyse oli siita, etta oli meille myoha ja osin kai siita, etta joku poika oli flirttaillut Katyn kanssa ja siksi hanen oli turvallisempaa lahtea. En uskaltanut jaada juhliin yksin, vaikka olisi haluttanut, silla en halunnut matkustaa yksin pimealla. Olimme siis ottamassa tuktukia kohti kotia. Olimme jo sopineet hinnasta, kun oppilaamme ja ilmeisesti siis myos morsiamen veli kuitenkin oli sita mielta, etta he vievat meidat kotiin. Nainpa siis kaksi veljea hyppasi moottoripyoriin. Eipa siina oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin istua naistensatulaan taakse ja toivoa parasta.

Hyvin kaikki menikin. Molemmat ajoivat tosi varovasti eika liikenne ollut kova. Enpa kuitenkaan etukateen olisi uskonut, etta ensimmainen kerta moottoripyoran kyydissa tapahtuu sari paalla ja ilman kyparaa!

Jai hyva mieli. Kaikki olivat meille hurjan ystavallisia. En pysty kuvittelemaan tilannetta, etta Suomessa ylipaansa kutsuttaisiin melko ex tempore kaksi melko vierasta ulkomaalaista haihin. Ja vaikka kutsuttaisiinkin, etta morsiamen sisarukset jaksavat huolehtia heista koko illan. Ja vaikka huolehtisivatkin, etta morsiamen veljet oikeasti lahtisivat kesken juhlien viemaan naita kotiin.

Nyt jo naurattaa. Paivan koko saatoon pystyy jo suhtautumaan huumorilla ja haat olivat todella hieno kokemus, vaikka morsiusparia en nahnytkaan (olisin niin halunnut nahda morsiamen!). Tana aamuna tulkkimme soitti mulle. Ei toita tanaan, koska niin monet oppilaat olivat haissa. Tata se kai on, Intia.