Vahiin kay

Tama on viimeinen viikonloppuni Jaipurissa. Maanantaina on viimeinen tyopaiva ja samana iltana heilutan hyvastit talle kaupungille ja suuntaan lanteen pain. En ollenkaan ymmarra, etta olen ollut taalla jo viisi viikkoa. Aika on mennyt hurjan nopeasti. Tuntuu, etta joka paiva tulee mieleen asioita, joita voisi viela taalla tehda - voisin opettaa viela taman, voisin kayda viela tuossa kahvilassa uudestaan, voisin viela katsastaa sen yhden kaupan (jos muistaisin, missa lukuisista basaareista se sijaitsee).

Taytin eilen loppuraporttiani Idexille. Suurin osa arvosanoista oli ihan hyvia. Olen paapiirteittain tyytyvainen vapaaehtoistyohoni. Saatoa on ollut, ja rankkaa. Etukateiskuva oli turhan ruusuinen ja valilla on arsyttanyt. Silti kokonaisfiilis on hyva. Tuntuu, etta olen tehnyt edes vahan hyodyllisia asioita taalla. Olen myos oppinut kaikenlaista - en tosin ehka sita englantia niin paljon. Kuinka tokerosti sita voikaan edelleen puhua! Olen tavannut taalla monia mukavia ihmisia. En tosin juurikaan paikallisia, silla esimerkiksi oppilaitteni englanti on edelleen niin huonoa, ettei todellinen kommunikaatio oikein ole mahdollista. Osasta asuntolan ihmisia paasen mielellani eroon mutta osaa tulen kaipaamaan.

Kavin asken teettamassa melkein sata kuvaa oppilailleni. Erilaisia ryhmapotretteja enemmisto mutta otin jokaiselle tytolle myos yhden kuvan itsestani. Kuvassa keinun puistossa, jossa yhdessa vierailimme. Keinuminen oli selvasti vahan outo ja jopa sensaatiomainen temppu. Siksi haluankin antaa heille taman kuvan. Muistakoot minut vaikka siita, etta naisena ja aikuisenakin voi hyvilla mielin tehda vahan outojakin asiota.