Sini Terävä

Huolta, haaveita ja häivähdyksiä elämästä. Myös ihanteita, maailmaparannusta ja muuta arvelluttavaa.

29.7.06

haja-ajatuksia

Eilisessä Hesarissa eräs toimittajatäti harrasti mahtavaa päättelyä: opiskelijat joutuvat käymään töissä, sillä opintotuki on niin pieni. Nostetaan siis ihmeessä tulorajoja, jotta reippaat opiskelijat voivat käydä entistä paremmin töissä. Tulee halvemmaksikin kuin opintorahan korotus. Todella loistavaa! Jotenkin tuli sellainen olo, että tässä yritetään kovasti paikkailla ongelman lieveilmiöitä, mutta jätetään itse ongelma koskematta. Mitä jos vaikka mahdollistettaisiin täysipäiväinen opiskelu nostamalla vähän sitä opintorahaa? www.opintoraha.fi

Tänään eräs ihastuttava ihminen juhlii synttäreitään. Onnea siskoseni! Viikonloppu kuluukin Riihimäellä, sankari tosin karkaa jo illalla Tampereelle.

Vadelmat ovat kypsyneet=). Viimein kesämarjoja minullekin, ei-mansikkaihmiselle. Vadelmia, vadelmia, vadelmia!! Olen kyllä onneksi saanut niitä pitkin vuotta pakastettuina. Meillä kun elää edelleen sellainen mukava perinne, että perheen muille jäsenille pakastetaan mansikoita ja minä saan yksityiskohteluna vadelmia. Mmm.

Huomenna näen taas Lassen. Tämä viikon erilläänolo on kai sopivaa valmistautumista syksyyn, jolloin etäsuhteemme on taas virallisesti etä-. Vähän liian hyvin on kyllä tottunut tähän yhteiseloon. Ehkä se vielä joskus on pysyvä olotila. Sitä odotellessa.

24.7.06

Tuokioita

Istahdin töiden jälkeen Espan puistoon kuuntelemaan bändiä nimeltä One taste. Kaunista. Auringossa oli lämmintä.

Uusia perunoita. Kylmää rasvatonta luomumaitoa. Hyvää.

Hetki sitten kuulin ensimmäistä kertaa moneen päivään rakkaani ääntä. Ikävä.

Kaj Chydeniusta ja Monna Kamua.

Surumielistä.

23.7.06

Viikonloppua, raiteita, EU:ta

Olipa mukava viikonloppu. Puhetta, naurua, hyvää ruokaa, tanssimista. Tampereella asuu hauskoja ihmisiä. Äsken kävin luistelemassa reilun tunnin ja venyttelin sitten puolisen tuntia. Tulipa hyvä olo. Löysin jopa hyvän luistelureitin. Helsingissä luistelu kun ei ole aivan ongelmatonta. Riihimäen luisteluolosuhteita on oppinut entistä enemmän arvostamaan, kun yrittää tasapainoilla täällä pääkaupunkiseudulla: jatkuvaa katujen ylittämistä, hiekkaa, kiveyksiä, tietöitä ja varsinkin raitiovaunukiskoja. Ratikat ovat aivan mahtava keksintö (pitäisi Turunkin vähitellen myöntää olleensa tyhmä lopettaessaan raitiovaunuliikenteen ja rakentaa se pikaratikka!), mutta mutta. Se kiskojen ylittäminen on aika tympivää. Välillä kompuroin siihen malliin, että alkukesästä joku ohikulkija huudahti aivan spontaanisti "älä kaadu". Kaipa kaikissa kaupungeissa on huonot puolensa.

Tapio kirjoittaa EU:n perustuslain ratifioinnista. Vaikka kannatankin suoran demokratian ja kansanäänestysten käytön lisäämistä, en kuitenkaan pidä EU:n perustuslain hyväksymistä asiana, josta kannattaa järjestää kansanäänestys. Lakia kun ei järkevästi pysty yksinkertaistamaan jaa/ei -kysymykseksi. Jotta pystyisi perustellusti äänestämään lain hyväksymisestä, pitäisi tuntea paitsi perustuslakiluonnos, myös nykyinen tilanne. Se ei olekaan niin yksinkertaista. Nimim. kaikki EU:n perussopimukset lukenut. EU on nykyisellään sellainen vyyhti ja sokkelo, että kaikkia sen kiemuroita on todella vaikea hahmottaa. En ainakaan itse siihen pysty, vaikka olen opiskellut EU-asioita niin oikeustieteellisessä kuin valtio-opissakin.

Ei varmasti enemmistö poliitikoistakaan perehdy EU:hun niin paljoa, että heillä olisi todella tietoa päättää asioista. Olisi todella kohtuutonta vaatia, että kaikki ihmiset tekisivät niin. Äänestystulokseen vaikuttaisivat aivan varmasti mielipiteet niin EU:sta yleensä kuin valtion nykytilastakin. Perustuslaki parantaisi EU:ta selvästi, esimerkiksi se kirjaisi ensimmäisen kerran ihmisten perusoikeudet EU-tasolla ja selkeyttäisi päätöksentekojärjestelmää. Toinen kysymys on tietysti se, kannattaako muiden maiden lähteä sopimusta enää ratifioimaan, kun se kerran on jo hylätty osassa jäsenmaista. Kun kansanäänestys on järjestetty, täytyy sen tulosta kunnioittaa. Pakkorunniminen on tässä tilanteessa todennäköisesti huonoin vaihtoehto.

Sen sijaan jos lähdetään puhumaan vaikka Natosta, olen valmis melkoiseen taistoon kansanäänestyksen saamiseksi.

21.7.06

Matkoja

Ei kylläkään kauas. Itse lähden huomenna käväisemään Tampereella. Katsastan Anna-Stiinan uuden asunnon ja näen Annaakin. Tylsää sitä olisi Helsinkiin jäädä, kun tuo toinen lähtee viikoksi purjehtimaan. Ehtii sitä viikon mittaan olla ihan tarpeeksi päiviä yksin kotonakin. Jos teillä on ohjelmaa pääkaupunkiseudulla ja voisitte minutkin mukana nähdä, ilmoitelkaahan. Torstailla onkin jo Eekun synttärit.

Nytin NytTen-palstalla oli osuvasti: "Israel ja Libanon eivät halua toistaiseksi ottaa vastaan YK:n rauhanturvajoukkoja, koska alueella ei kiistan osapuolien mukaan ole rauhaa mitä turvata." Niinpä niin.

20.7.06

Uutisointia. Aina vaan.

Puheltiin tänään töissä Sariannen kanssa uutisista. Lähi-idän tilanne on kamala, USA puolueellinen ja kaikkea muuta pahaa. Eniten rupesi kuitenkin taas ärsyttämään länsimaisen median rajoittuneisuus ja puolueellisuus. Meille kerrotaan vain asioista, jotka koskettavat meitä itseämme. Irakin tilanteesta on jatkuvasti uutisia, katastrofien ja sotien yhteydessä kerrotaan aina, oliko mukana länsimaalaisia, varsinkin suomalaisia. Tietenkin tieto suomalaisten hyvinvoinnista on tärkeää kyseisten ihmisten omaisille, mutta entä ne kaikki muut ihmiset?

Välillä tuntuu, että median silmissä kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia. Kun Euroopassa on tulva, jossa kuolee joitain ihmisiä, uutiset ovat vähintään samaa luokkaa kuin uutiset Aasian tulvista, joissa kuolee tuhansia. Kun länsimaissa on terrori-iskuja, uutiset ovat massiivisia, niitä on paljon ja etusivulla. Kun kolmannessa maailmassa kuolee ihmisiä malariaan, aliravitsemukseen ja muihin täysin torjuttavissa oleviin asioihin kymmeniä tuhansia päivittäin, se ei yleensä edes ylitä uutiskynnystä. Kun USA ja Iso-Britannia lähtevät sotaan oman alueensa ulkopuolelle, lähes jokainen länsimaisuhri on uutinen täälläkin. Kun Kongossa tai Sudanin Darfurissa on taisteltu vuosikausia, kansanmurha on ovella tai jo toteutunut ja lapsisotilaiden käyttö yleistä, kuka meistä on edes kuullut siitä?

Onko länsimainen ihminen siis tuhannen kehitysmaan asukkaan arvoinen? Eikö meitä oikeasti kiinnosta, mitä muualla tapahtuu vai emmekö välitä vain siksi, ettei meille kerrota?

17.7.06

Merta ja risottoa

Viikonloppu kului mummoillessa. Ensin piipahdettiin Kouvolassa ja sitten Kotkassa. Lapsuudessani kaikki isovanhempani asuivat vielä Kotkassa. Siellä on siis tullut vietettyä jokunen hetki. Minun merikaupunkejani ovatkin juuri Kotka ja Helsinki, vaikka Turussa asunkin. Molemmissa meri on ihanasti mukana katukuvassa. Aurinkoisena päivänä aaltoileva meri on todella kaunis näky. Enää en ihmettele vanhempieni ajoittaista kaipuuta kaupunkiin, jossa vettä on hieman enemmän kuin lähinnä purona esiintyvä Vantaanjoki.

Kesä Helsingissä. Odotin paljon, ja aika mukavaa onkin ollut. Vaikken kummempia ole puuhaillutkaan, jo pelkästään se, että kotimatkalla töistä päätyy ihmishulinaan, kirjavien vaatteiden, musiikin ja puheen sekaan, on piristävää ja hyvää mieltä tuottavaa. Olen myös päässyt leikkimään urbaania käymällä puistojumpassa ja pienessä suklaakaupassa. Kyllä, olen ehdottomasti kaupunki-ihminen. Matkakuumekaan ei ole ollut tänä kesänä niin polttava kuin aiemmin. Helsingissä kun jo itsessäänkin tapahtuu jotain, ja ilmatkin ovat olleet todella mahtavia.

***

Kuinkahan monelle sukupolvestani on tullut traumoja koulun nakki- yms. risotoista? Minulle ainakin. Olen silti päättäväisesti uskonut, että hyvä risotto on oikeasti hyvää. Italialainen ruoka kun yleensä on. Tänään tein elämäni ensimmäisen kerran "oikeaa" risottoa. Ja tadaa! Teoria tuli todistettua. Siitä tuli hyvää. Oikeastaan aika herkullista. Saan ehkä tehdä sitä jopa risottokammoiselle poikaystävälleni.

14.7.06

Jäähyväiset aseille

Olisi mahdotonta sanoa, mikä on kaikkein paras kirja tai lempikirjani. Olen aina inhonnut paras sitä, paras tätä tai lempitämä ja lempituo -kysymyksiä. Miten tässä yltäkylläisyyden maailmassa voi valita? Varsinkin kirjojen kohdalla se on aina ollut todella vaikeaa. Viime aikoina olen kuitenkin lueskellut kahta todella vaikuttavaa kirjaa.

Tällä hetkellä työn alla on Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta.

"Albert lausuu sen julki. Sota on tehnyt meidät mahdottomiksi elämään.

Hän on oikeassa. Me emme enää ole nuoria. Emme enää tahdo valloittaa maailmaa. Me olemme pakolaisia. Pakenemme itseämme. Elämäämme. Olimme kahdeksantoistavuotiaita ja aloimme rakastaa maailmaa ja elämää. Meidän täytyi ampua sitä. Ensimmäinen kranaatti, joka räjähti, sattui sydämeemme. Meidät on erotettu toiminnasta, pyrkimyksistä, edistyksestä. Me emme enää usko sellaisiin asioihin; me uskomme sotaan."

Kirja kuvaa valtavan vaikuttavasti sodan mielettömyyttä. Pasifistiset sotakirjat ovat monessa mielessä raskaita, mutta toisaalta yksiä hienoimmista teoksista, mitä on tehty. Tuntematon sotilas, Kenelle kellot soivat ja nyt Länsirintama ovat kirjoja, joiden jälkeen en ymmärrä, miten kukaan voi enää haluta sotaa. Ja silti sitä halutaan.

Minä ainakin haluaisin mielummin halata maailman ihmisiä kuin ampua heidät. Haluaisin ottaa syliini ja pelastaa esimerkiksi kaikki ne 15 000 lasta, jotka päivittäin kuolevat aliravitsemukseen. Haluaisin rakastaa niitä kaikkia, mutta mitä apua rakkaudestani on? Miten maailman lapsia auttaa se, että itken heidän puolestaan? Silti teen niin.

Toinen todella vaikuttava teos on Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Luin sen toukokuun lopussa, itkin, luin runoja uudelleen, ääneen, itsekseni. Perheen tuskaa väkivallan ja alkoholin keskellä. Miten kukaan voi sanoa, että lähisuhdeväkivalta on perheiden sisäinen asia? Se aiheuttaa valtavaa kärsimystä ja tuskin missään sitä on kuvattu niin hyvin kuin Tikkasen runoissa. Kun pääsen taas kyseisen kirjan luo, lainaan siitä jokusen pätkän. Ehkäpä sitten ymmärrätte, mitä ajan takaa.

On niin vaikea ymmärtää, että joka viides suomalaisnainen kärsii lähisuhdeväkivallasta elämänsä aikana. Joka viides! Ja vuosittain noin kolmekymmentä naista kuolee puolisonsa käden kautta. Väkivalta on turhaa, väärin ja pahaa joka tilanteessa. Rakastat ihmistä ja hän lyö. Rakastat silti. Ihminen on outo otus.

Tähänkin liittyen on järkyttävää ajatella, että Suomeenkin on perustettu NRA:n kaltainen järjestö. Aseet vaan joka kotiin! Minkä ihmeen logiikan mukaan aseet luovat turvallisuutta? Itseäni ainakin pelottaa enemmän. En halua, että vastaantulija voikin ottaa ja ampua tai että itsepuolustuksessa siirrytään käyttämään aseita. Mitä enemmän aseita ja väkivallan hyväksyvää asennetta yhteiskunnassa on, sitä väkivaltaisempi se myös todellisuudessa on. Sama näkyy kuolemantuomioissa. Maat, joissa on käytössä kuolemantuomio, ovat väkivaltaisempia ja raaempia kuin muut. Kun yhteiskunta voi tappaa, kynnys on tavallisillakin ihmisillä matalampi. Ja kun rangaistukset ovat äärimmäisiä, ei rikoksen tekijöillä ole mitään syytä käyttää miedompia keinoja. Myrkkyruisku odottaa joka tapauksessa.

Olisi kyllä lopultakin niiden jäähyväisten aika. Milloin yksikään ase on tehnyt hyvää?

13.7.06

Alkuajatuksia

Nyt sen aika on sitten tullut. Naputtelun, pähkäilyn ja tajunnanvirran. Säntillisen epäsäännöllisenä päivänkirjan kirjoittajana olen jo kunnostautunut, joten ehkäpä siirros bloggaamiseen ei ole valtavan suuri. Aika näyttää. Kymmensormijärjestelmäkin luonnistuu, joten siitä ei voi ainakaan jäädä kiikastamaan.

Tänne virtuaalikirjaseeni ilmestynee ajatuksia arkipäivästä, politiikasta, ruuasta ja kirjallisuudesta. Noin ainakin. Todennäköisesti kaikki suloisessa sekamelskassa.