Tuppeensahattua lautaa

En ole oikein halunnut tarttua tähän Vanhas-keskusteluun. On tuntunut, että kaikki asian puolet on jo tuotu esiin. Toisaalta taas tuntuu, että ei kai sitä hiljaakaan voi enää olla.

Vinon puheenjohtajana vaadin jo viime viikolla vaalirahalain hyväksymistä nopeutetulla aikataululla ja sen jälkeen uusia vaaleja. Tämä vaatimus pätee edelleen. Varsinaisesta vaalirahasotkusta ei päästä ulos pääministerin tai edes hallituksen vaihdoksella. Jos ainoa ryvettymätön hallituspohja, joka nykyeduskunnasta irtoaisi, on vihreiden, persujen ja kristillisten vähemmistöhallitus, kertoo se aika paljon sekä vanhojen hallitus- että oppostiopuolueiden tilasta. Jos haluamme, että meillä on eduskunta, joka pystyy osoittamaan, ettei sitä ole ostettu, uudet vaalit on ainoa ratkaisu. Uudet vaalit ennen uutta vaalirahalainsäädäntöä taas olisivat melkoista typeryyttä. Tarastin työryhmälle ei annettu enää lisäaikaa. Jos halutaan, saadaan uusi vaalirahalaki hyväksyttyä jo melko nopeallakin aikataululla.

Uusista ja vanhoista puolueista puhumista on jossain medioissa pidetty populistisena, soinilaisena. Itse halusin tämän jaon Vinon kannariin (kuka tietää, päätyikö se siitä ryhmämme kannanottoon ja mediaankin=)), sillä mielestäni juuri tästä jaosta on kyse. Kyse ei ole hallitus-oppositio -jaosta, ei oikeisto-vasemmisto -jaosta, ei suuret puolueet-pienet puolueet -jaosta. Kyse on siitä, että uudemmat puolueet eivät ole tahtoneet lähteä mukaan vanhojen puolueiden "maan tapaan", jossa milloin mikäkin taho - USA, Neuvostoliitto, rakennusliikkeet, ay-liike, säätiöt, suurpääoma - on tukenut milloin minkäkin puolueen toimintaa. Vihreiden kohdalla tämä vallitsevan toimintatavan vastustus ja uusien pelisääntöjen vaatiminen on konkreettisesti ollut yksi puolueen teemoista alusta lähtien ja yksi syy puolueen synnyn takana. Koko poliittinen järjestelmä ei ole kriisissä mutta kriisissä on hyvin suuri osa puolueita ja niiden edustama ajattelumalli, joka ei sovi nykymaailmaan (ja tuskin sopi entisaikaankaan).

Entä itse pääministeri Vanhanen sitten. Kuten sanoin, koko vaalirahasoppaa ei Vanhasen tai hallituksen ero ratkaisisi. Alkaa kuitenkin olla syytä pohtia, pyöriikö Vanhasen ympärillä jo niin paljon enemmän kuin muiden, että siitä ei päästä ulos ilman uutta pääministeriä. Voiko meillä olla hallitus, jota johtaa mies, johon kohdistuu kahdet rikosepäilyt? Voiko maatamme johtaa pääministeri, josta kukaan ei loppuvaalikautena voi olla ihan varma, etteikö hän ole valehdellut? Jota epäillään yleishyödyllisten rahojen siirtämisestä omaan pussiin ja lahjusten ottamisesta? Joka muistaa vain asioita, joita haluaa muistaa? Joka ei vieläkään tunnu ymmärtävän, että kaikki ei hänen ja puolueensa toiminnassa ole ollut ihan okei?

Eliitin kuva

Olin eilen Sitran Elivoimainen Suomi -hankkeen ns. vaikuttajafoorumissa. Itse en ole tällainen vaikuttaja vaan olin paikalla, koska minut on kutsuttu mukaan foorumien välillä työskenteleviin asiantuntijatyöpajoihin (jos ei vaikuttaja, sentään asiantuntija=)).

Aiemmin sovittujen menojen takia missasin talousnobelisti Krugmanin mutta muuten voi sanoa, ettei seminaari varsinaisesti kertonut mitään uutta. Sen sijaan se vahvisti hyvin selvästi yhden asian: Suomen politiikan ja talouden eliitti - sellaisiksi läsnäolijat tuntuivat itsensä kokevan ja taidettiin se siellä ääneenkin sanoa - on oikeistolainen, miesvaltainen ja keski-ikäinen.

Yksi kerrallaan puhujat kertoivat, kuinka kamalaa verojen kiristäminen olisi (miten tästä nyt yllättäen on voitu saada konsensus yli puoluerajojen!), kuinka julkisen puolen menoja on leikattava, kuinka opiskelijoiden omaa vastuuta on lisättävä ja kuinka poliittisilla päättäjillä ei ole riittävää tietoa taloudellisten päätösten tekemiseen eli vastuuta on jätettävä markkinoille.

Osallistujia oli listan mukaan 183. Näistä miehiä oli 123 ja naisia 60. Työpajalaisia oli paikalla 26: miehiä 17 ja naisia 9. Alustajia ja/tai paneeliin osallistujia oli neljä - kaikki miehiä. Päivän lopuksi käytiin keskustelua työryhmittäin. Ryhmistä kahdeksan esitteli omat pohdintansa. Näistä kahdeksasta ryhmästä seitsemän äänitorvena toimi mies ja yhden nainen.

Niin, se keski-ikäisyys sitten. Paikalla olleiden nuorten laskemiseksi vaikutti riittävän kahden käden sormet. Meistäkin enemmistö oli siellä työpajaporukan puolella. Varsinaisten vaikuttajien nimilistasta löysin ehkä parisen nuorta. Läsnäolleita katsellessa ei kolmen-neljänkympin ikähaarukkaan sopiviakaan ollut kuin muutamakymmen.

Kiukkuista puhinaa

Eilinen Hesari nostattaa vieläkin kiukun tunteita. Markku Ruotsilalla on toki oikeus typeriin ja kiihkomielisiin mielipiteisiinsä abortista. Miksi valtakunnan päälehti - valitettavasti se ainoa, joten tilauksestakaan ei oikein voi luopua - sen sijaan julkaisee moista soopaa? Mitä joudumme seuraavaksi aamuteemme kanssa nielemään: kuolemanrangaistuksen palauttamisvaateita, jokaiselle oma ase turvallisuutta tuomaan -puheita vai homot kaappiin ja mustat kotimaahansa -kitinää?

Aborttilaki on hyväksytty vuonna 1970. Pelkästään tämä osoittaa aika hyvin, missä ajassa Ruotsila elää. Kyse ei siis ole minkään tuoreen ja siten potentiaalisesti kiistanalaisen lakimuutoksen vastustamisesta vaan tilanteen heikentämisestä vuosikymmenten takaiselle tasolle. Ruotsilan teksti on hyvin asenteellista, mikä sinänsä oli hyväkin. Toivottavasti tämä esti sen, ettei kukaan erehdy pitämään mielipiteitä minään objektiivisina tosiasioina.

Ruotsila haluaa kieltää naisilta oikeuden omaan vartaloonsa ja oman päätösvallan. Tämä näkyy paitsi yleisesti abortin vastustamisessa, myös siinä, että Ruotsila vaatii lapsen isän suostumusta aborttiin. Eli miehelle tulisi oikeus pakottaa nainen pitämään lapsi, joka on saanut alkunsa raiskauksella? Tai jonka hoitamiseen ja elättämiseen hän ei suostuisi osallistumaan millään tavalla? Tai jonka syntymä vaarantaisi naisen terveyden?

Itselläni lisäkiukkua herättää kristillisyyden vetäminen mukaan kuvioihin. Perustaisi Ruotsila omat näkemyksensä mihin tahansa mutta jättäisi nyt muiden uskomisen tai uskonnottomuuden omien satuilujensa ulkopuolelle.

Those were the days

Olen viime viikkoina kokenut pienimuotoista ikäkriisiä tajuttuani sekä sen, että nuorimmat yliopisto-opintonsa aloittavat ovat syntyneet 90-luvulla että sen, että itselläni pyörähti käyntiin 7. opiskeluvuosi. Seitsemännen vuoden opiskelija kuulostaa, nooh, aika vanhalta. Akateemista ikäkriisiä ei helpota se, että tiedän jo ainakin muutaman itseäni myöhemmin valmistuneen saaneen gradun kannet kiinni ja tutkinnon plakkariin. Ilmoittaessani graduohjaajalleni, etten syksylläkään tule semmoihin mutta jatkan kyllä mieluusti ryhmän listalla, sain jo toistamiseen varoittelut siitä, ettei työelämään kannata jäädä liian pitkäksi aikaa kesken opintojen...

Kuusi vuotta sitten muutin Turkuun. Aloitin polhissan, valtio-opin ja historian perusopinnot. Kävin puheviestinnän ja saksan kurssit. Kävin sitseillä ja päivystyksissä ja olin kovin halukas pääsemään opiskeluporukoihin (ja kuinka paljon harmittikaan, kun en tullut valituksi ainejärjestön hallitukseen). Puhuin politiikkaa. Ensimmäistä kertaa siihen oli mahdollisuus ilman, että sai otsaansa suunnilleen hullun leiman. Luin tentteihin ja vietin iltoja, jolloin olisin toivonut voivani tehdä jotain erityistä, jotain mielekästä. Enpä silloin vielä arvannut, kuinka nopeasti ne illat täyttyvät, kun kerralla lähteekin sitten kunnolla mukaan politikkaan.

Kuinka äsken ne päivät tuntuivat olevan. Ja toisaalta, kuinka kauan niistä onkaan. Niin paljon on tapahtunut, niin monet asiat ovat muuttuneet - eikä vähiten minä itse. Olen tyytyväinen nykyiseen elämääni mutta kyllä silti välillä kaipaan noita päiviä. Toki katselen niitä tällaisina hetkinä nostalgian läpi. Olin toisinaan yksinäinen, stressasin tenteistä, olen kiukkuinen sisäpiireille, en meinannut keksiä laitettavia ruokia. Aika on kuitenkin antanut myös anteeksi noita ikäviä hetkiä. Nyt on jo monesti sellainen olo, että vietin kuitenkin ihan mukavaa opiskelijaelämää. =)

Ei se onneksi vielä ihan ohi ole. Palaan ensi vuoden alusta täysipäiväiseksi opiskelijaksi ja yritän saattaa ne opinnot loppuun. Vaikka P-Klubin rientoihin tuskin enää tulee suunnattua, pääsen varmaan vielä maistelemaan opiskelijuutta. Ainakin pitkiä päiviä kirjastossa ja vähäisiä tuloja...

Asenteita ennen ja nyt

Olin iltapäivällä USAn suurlähetystön kutsumana seuraamassa Women in Politics and Government -seminaaria. Seminaarin pääpuhuja oli Sandra Day O'Connor, ensimmäinen nainen USAn korkeimman oikeuden jäsenenä. Muut puhujat olivat Helena Ranta ja Tuija Brax.

O'Connor käsitteli puheessaan omia kokemuksiaan juristina ja osana usalaista hallintoa. Kun hän valmistui 50-luvun alussa juristiksi, oli oikeustieteen opiskelijoista 1% naisia. O'Connor kiersi kaikki alueensa lakifirmat, jotka olivat olleet esittäytymässä alan opiskelijoille, mutta yksikään niistä ei suostunut palkkaamaan häntä. Yksi kyllä kysyi, osaako hän kirjoittaa koneella. Sihteerin töitä olisi löytynyt. Lopulta O'Connor kuuli yhdestä asianajotoimistosta, jossa oli jo kerran työskennellyt yksi nainen. Tämä firma olisi ollut halukas palkkaamaan hänet mutta sillä ei ollut varaa palkata yhtään uutta työntekijää. O'Connor tarjoutui työskentelemään palkatta ja samassa huoneessa sihteerin kanssa. Vasta näin hän pääsi oman alansa töihin.

O'Connor teki sittemmin erittäin merkittävän uran usalaisessa oikeushallinnossa ja sai monin paikoin olla ensimmäinen nainen virassaan. Tasa-arvo on tänä aikana edistynyt mutta eipä istu korkeimmassa oikeudessa edelleenkään kuin kaksi naista.

Seminaarin keskustelutilaisuudessa puitiin paljon Suomen "menestystarinaa" tasa-arvon saralla. Toki siinä onkin paljon kiitettävää, äänioikeudesta naisten korkeaan työllisyysasteeseen, yleisestä peruskoulusta pitkiin äitiyslomiin. Esiin nousi kuitenkin myös tasa-arvo-ongelmat nykypäivän Suomessa. Esittäjinä olivat - mukavaa sinänsä - kaksi nuorta miestä. Toinen puhui siitä, kuinka järjestökentällä yhä usein miehet ovat korkeimmissa posteissa ja toinen siitä, miten nuoriin naisiin kohdistuu kovia vaatimuksia ja paineita yhteiskunnasta ja mm. mainonnan maailmasta.

Näitä ongelmia panelistit eivät niinkään tunnistaneet. Pohdimme seminaarin jälkeen, onko tässä jotenkin havaittavissa sukupolviero suhteessa tasa-arvoon. Kun lainsäädännölliset ja sääntöihin pohjautuvat tasa-arvo-ongelmat alkavat olla jo melko vähissä (toki niitäkin on), tuntuu tasa-arvo käytäntöjen ja asenteiden tasolla entistä suuremmalta kysymykseltä. Me kaikki, kaksi nuorta naista ja kaksi nuorta miestä, tunnistimme tasa-arvo-ongelmia mm. suomalaisessa järjestökentässä ja asenneilmapiirissä. Miksi SYLin hallituksen puheenjohtaja on vuosikausia ollut mies ja varapuheenjohtaja nainen? Miksi tuossakin seminaarissa, jonka yleisö oli hyvin naisvaltainen, noin puolet kysymyksistä esittivät miehet? Miksi koulussa hyvin menestyviä poikia pidetään älykkäinä mutta tyttöjä edelleen helposti ahkerina? Miksi käytännön vapaaehtoistyöntekijöistä suuri osa on naisia mutta puheenjohtajistot täyttyvät monissa järjestöissä miehistä? Miksi kunnallispolitiikassa valtuustojen, hallitusten ja lautakuntien puheenjohtajista niin suuri enemmistö on miehiä?