Community in diversity eli hullujen vastakohtaisuuksien maa

Palasin noin viikko sitten Intiasta. Maasta, jossa asuu kuudennes maailman asukkaista ja joka on noin Euroopan kokoinen. Joka on perustuslaillisesti sosialistinen maa mutta politiikkaa hoidetaan edelleen väkivallallakin. Joka on täynnä valtavan kauniita historiallisia kohteita – joista osa on Unescon uhattujen nähtävyyksien listalla. Jossa uskonto on kaikkialla läsnä mutta jossa temppeleissäkin pyritään rahastamaan. Jossa ruoka on valtavan hyvää mutta puolet lapsista on aliravittuja. Jossa on syntynyt uskonto, jonka noudattajat kieltäytyvät niin täysin väkivallasta, etteivät syö edes maan alla kasvavia vihanneksia, jotteivät tappaisi yhtäkään ötökkää mutta joka on käytännössä jatkuvasti sotatilassa naapurinsa kanssa. Jossa puhutaan satoja kieliä mutta molemmat valtakielet – hindi ja englanti – koetaan paikka paikoin vihamielisten valloittajien kieliksi. Jossa lehmiä pidetään pyhinä eläiminä mutta jossa ne elävät syömällä roskia. Jossa ihmisten enemmistö oli kohteliasta ja ystävällistä mutta toisaalta erittäin suorasanaista. Jossa valkoinen nainen on toisaalta seksiobjekti, toisaalta kunnioitettu madam. Jossa aurinko paahtaa polttavan kuumasti mutta jossa sade tulee niin rankkana, että ihmisiä kuolee. Jossa miesten ja naisten väliset suhteet ovat käytännössä kiellettyjä ennen avioliittoa mutta jossa samaa sukupuolta olevat ihmiset osoittavat hyvin fyysistä hellyyttä toisilleen. Jossa kaikkeen toimintaan tuntuu sisältyvän valtavasti kaaosta mutta jossa byrokratia kukoistaa. Jossa alkoholia ei tarjoilla juuri missään mutta vesipiippuja on tarjolla kaikkialla ja purutupakka yleistä.

Intia. Hämmentävä maa. Kun minulta kysyttiin mielipidettä Intiasta, vastasin yleensä aina, että se on kiinnostava tai kiehtova. Vastakohtaisuuksia oli niin valtavasti. Kaikkea oli paljon. Paljon ihmisiä, paljon lehmiä, paljon vuohia. Paljon riksoja, paljon moottoripyöriä, paljon busseja. Paljon melua, paljon puhetta, paljon huutoa. Paljon rikkautta, paljon köyhyyttä, paljon värejä. Paljon koruja, paljon turbaaneja, paljon paljaita jalkoja. Paljon roskia, paljon kadunlakaisijoita, paljon joutilaita ihmisiä.

Olen iloinen, että lähdin Intiaan. Välillä työ oli rankkaa. Välillä epämääräinen säätö ja vaihtelevat infot ärsyttivät. Välillä oli tuskaisen kuuma. Välillä koti-ikävä ja yleinen apeus vaivasivat. Mutta niinhän se menee. Ei missään ole jatkuvasti hyvä olla. Tekemällä töitä, elämällä arkea ja myös matkustamalla näin Intiaa aika monelta kantilta. Tuntuu, että pääsin edes vähän sisälle maahan. Kokemus oli lähtökohtaisesti hyvä. Opin paljon. Erityisesti itsestäni. Tiedän, että selviän yksin olosta ja yksin reissaamisesta. Pystyn olemaan kärsivällisempi kuin kuvittelin. Pystyn työskentelemään melko haastavissa olosuhteissa. Pystyn sanomaan ei mutta myös luottamaan ihmisiin.

En todennäköisesti tule lähtemään vapaaehtoistyöhön uudelleen mutta näin kertaalleen tehtynä se oli hyvä asia. Välillä epäilyttää, oliko työstäni mitään hyötyä mutta suurimman osan aikaa uskon, että siitä oli. Varmasti jotkut oppilaani oppivat sekä englantia että tietokoneenkäyttöä. Ja ehkä joku oppi siitäkin jotain, että näki naisen tulevan yksin töihin vieraaseen maahan ja tekevän asioita itsenäisesti.

Entä Intiaan? Voisin lähteä uudestaan. Aika mielellänikin jopa. Ennen lähtöä todella monet sanoivat, että Intiaa joko rakastaa tai vihaa. Suurimman osan Intian-ajastani tunsin, ettei tuo sanonta pidä paikkaansa kohdallani. Mutta taisi siinä loppujen lopuksi käydä niin, että ihan vähän rakastuin. Niin hullu maa. Niin kiehtova.

Hello! Yes Madam! eli miehistä

Muutamia mieskohtaloita viimeisiltä Intian-päiviltäni:

- Aju. Työskentelee Udaipurissa korukauppiaana mutta on viimeiset vuodet elänyt elämää, jossa ei tiedä, kuinka pitkään tulee missäkin paikassa viipymään ja mitä tekemään tulevaisuudessa. Eli 18-vuotiaaksi asti kahdeksan hengen ashramilla, jonne vanhemmat hylkäsivät hänet kaksikuukautisena. Elää vailla omaisuutta, lukitsemattomin ovin. Kiertää ympäri Intiaa erilaisissa töissä, koska hänen gurunsa oli neuvonut häntä katsomaan maailmaa. On äiti Teresan oppilaan oppilas. Ei noudata mitään uskontoa vaan uskoo karmaan ja hyvän tekemiseen. Uskoo, että jokaisen asian, joka tapahtuu, tulee tapahtua ja että se on loppujen lopuksi hyväksi.

- Om. 24-vuotias nettikahvilan pitäjä Jaisalmerista. Sosiaalinen, bilettäjä, länsimaalaistunut. Halusi viedä minut katsomaan järveä ja syömään, vaikka tiesi, että olen kihloissa. Olisi vienyt "prinsessan" aavikolle katsomaan tähtiä mutta siitä kieltäydyin. Kertoi tulevansa järvelle usein työnsä vastapainoksi hiljaisuuteen, haaveilemaan. Haaveilee matkustamisesta, bileistä, dj:nä toimimisesta - ja siitä, että voisi viedä vanhempansa katsomaan Intiaa ja sen pyhiä paikkoja.

- Vijay. 32-vuotias matkatoimistoyrittäjä ja freelancetuottaja. Oli järjestämässä mainoskuvauksia Jaisalmerissa ja matkusti Delhiin samassa junaosastossa kanssani. Vaikutti aluksi kovalta bisnesmieheltä: kertoi rakastavansa työtään, kuinka ei voi jäädä paikoilleen, kuinka kaikelle tekemiselle pitää omistautua. Toisin oli. Rakastaa perhettään ja ikävöi äitiään. On seurustellut usean vuoden ajan saman tytön kanssa mutta ei voi mennä tämän kanssa naimisiin, sillä he kuuluvat eri kasteihin. "What can we do?" Ei halua loukata kummankaan vanhempia tällä liitolla. Uskoo, että kaikki tapahtumat ovat hyvästä. Rukoilee aamuin illoin puoli tuntia. Kun tulimme Delhissä hänen toimistolleen, ensimmäinen asia, johon hän tarttui, ei suinkaan ollut koneen avaaminen minulle, mitä varten toimistolle tulin, vaan pienen temppelin järjestäminen.

- Vishal. Samoin 32-vuotias tuottaja. Oli nähnyt minut molempina kuvauspäivinä Jaisalmerissa. Joi vodkaa veden kanssa, sillä niin se näytti vedeltä eikä tämä kielletty teko paljastuisi. Oli päässyt naimisiin rakastamansa naisen kanssa mutta tämän oli pitänyt kääntyä kristitystä hinduksi. Oli antanut pojalleen nimen, joka tarkoitti hindiksi kultaa. Ei pidä yhteyttä vaimonsa vanhempiin, koska oli loukkaantunut niin paljon siitä, että nämä eivät olleet tulleet esikoislapsen kunniaksi järjestettyihin juhliin, joissa oli ollut lyhyt hinduseremonia. Uskoi, että kaikissa uskonnoissa on pohjimmillaan kyse samasta jumaluudesta. Vaihtoi makuupaikkaa junassa - ilmeisesti sekä hengatakseen Vijayn kanssa että suojellakseen minua.

- Sunny. 23-vuotias riksakuski. Punjabilainen maalaispoika, jolla ei ole varaa opiskella. Ajoi minua koko päivän ympäri Delhiä. Yritti keksiä jutunjuurta ja kerran kysyi, olenko vihainen, kun vastasin lyhyesti (yritin sitten parantaa tapani). Halusi vaihtaa yhteystietoja mutta kutsui minua loppuun asti madamiksi.

Ja "sokerina" pohjalla Osam, jonka mielestä oli erityisen hyvä ajatus alkaa lähennelle minareetin portaissa.

Naiset, naiset

Varsinkin reissun alussa pohdin pari kertaa, olinko paatynyt paikkaan, joka on tarkoitettu vain miehille. Sittemmin tajusin, etta ei, naiset vain eivat liiku samassa maarin ulkona kuin miehet eivatka varsinkaan yksin. Kylla heihin kuitenkin tormaa, varsinkin kun poistuu kaikkein turisteimmilta alueilta. Silti lienee niin kuin yksi australialainen mies eilen sanoi: han ei ole koko Intiassa olonsa aikana vaihtanut yhta ainutta sanaa intialaisen naisen kanssa. Naiset eivat puhu vieraille miehille, eivat ehka tutuillekaan.

Tein muutamia perhevierailuja vapaaehtoistyoni aikana. Monesti kotona oli vain naisia, joiden kanssa juttelimme ihan hyvin. Toisaalta eraassakin kodissa, jossa asui kaksi veljesta perheineen, toisen vaimo peitti kiireesti paansa ja kaantyi pois, kun toinen veli astui sisaan. Osassa kodeista taas naytti silta, etta naiset tekevat kaiken tyon ja miehet vain nukkuvat. Monet naiset tekevat ansiotyota kotonaan. Tormasin muun muassa useaan raataliin.

Sen sijaan kodin ulkopuolisissa toissa naisia ei ole juuri nakynyt. Olen nahnyt yhden naistarjoilijan ja yhden postivirkailijan. Kaupoissa olen tormannyt yhteen tai kahteen naiskauppiaaseen. Tanaan kavin hierojalla, joka oli nainen mutta hankin tyoskenteli kotonaan.

Hitaasti naisiin saa kuitenkin kontaktia. Oppilaani olivat innokkaita ja puheliaitakin. Osa toki oli vahan ujompia mutta ainakin naisseurassa kaikista lahti kylla aanta. Eras toinen vapaaehtoinen sen sijaan valitteli, etta hanen oppilaansa toisessa slummissa olivat kovin ujoja. Jotkut minun oppilaistani osasivat vaatiakin: jos opetin jotain asiaa osan mielesta liian hitaasti, sain kylla havaita, etta kiukutti. Hyva niin. Ehka he vahitellen osaavat vaatia myos paikkaansa yhteiskunnassa.

Viela tuota paikkaa ei juuri ole. Olen koko taallaoloni aikana nahnyt kaksi raskaana olevaa naista. Alle kaksivuotiaita lapsia olen nahnyt lahinna kotonaan. Naiset ovat aika tehokkaasti sidottu kotiinsa. Hyva havainnollistus oli, kun opetin eri paikkojen nimia, suuntia ja tien kysymista. Pyysin sitten oppilaitani piirtamaan kaupungin, joko todellisen tai kuvitellun ja nimeamaan siina olevat paikat. Melkein kaikki piirsivat sen oman slumminsa: tassa on kotini, tassa temppeli, tassa koulu, tassa rautatie. Se oli heille kaupunki, kaikki mita he tiesivat.

Kulkiessani taalla ihmisten asumusten seassa tervehdin aina naisia ja lapsia. Miehet hoitavat kylla tervehtimisen ihan itse. Jotkut naisetkin tervehtivat oma-aloitteisesti mutta vain vahemmisto. Sen sijaan kaikki vastaavat hymyillen tervehdykseen. Mielestani se on tarkeaa. Seka vahvistaa naisten valista yhteytta etta nayttaa heille, etta naiset voivat kulkea yksin kaduilla, lahtea vieraisiin maihin ja tehda niita asioita, joita tahtovat. Ehka intialaisetkin naiset viela joskus voivat.

Hullu valkoinen nainen bussissa

Viime yo, se oli ainakin oikea Intia-elamys. Kuvittelin ostaneeni liput jotenkin hyvaan bussiin. Tiesin kylla, etta ilmastointia ei ole mutta esim. puhtaat lakanat kylla luvattiin. No, aina ei ole ihan niin kuin luvataan. Makuupaikat olivat viela junankin sankyja kapeammat. Kun rinkan nosti sisaan, oli puolet sangysta taynna. Sangyn erotti muusta bussissa pleksilasi mutta itse en olisi voinut kuvitellakaan sulkevani sita ilman ahtaan paikan kammoa.

Eipa kylla tarvinnut sita asiaa juuri miettia. Kavin ensin istumaan normipaikoille, kun bussissa oli tilaa. Kavin jossain vaiheessa kokeilemassa ylhaalla makuupaikalla oloa mutta siella tuli viela enemman huono olo. Jossain vaiheessa sitten havaitsin rinkkani lojuvan lattialla. Joku paikallinen oli paattanyt menna nukkumaan paikalleni.

En kylla olisikaan voinut kayda pitkalleni. Bussin kyyti oli niin toyssyista ja mutkittelevaa, etta voin koko alkumatkan todella huonosti. Puolenvalin tienoilla alkoi onneksi helpottaa. Mahtoivat paikalliset ihmetella. Yksin matkustava valkoinen nainen. Maksaa makuupaikasta mutta istuu kuitenkin koko matkan. Oksentaa. Istuu siten, etta nilkat nakyvat. Lahtee taukopaikalla etsimaan vessaa ja viettaa koko muun tauon ulkona seisten mitaan tekematta. Pukee koko ajan lisaa vaatetta paalle. Ei edes yrita nukkua.

Tai alkumatkasta yritin. Kun uni ei vain tullut ja olo oli kamala, paatin suosiolla jattaa yrittamisen ja viettaa sitten aamupaivan nukkuen. Kun olo alkoi helpottaa, tuntui reissu jo melkoiselta elamykselta. Meita oli koko bussissa nelja naista ja ehka noin 20 miesta. Reitti kulki pikkuteita maaseudulla ja pikkukylissa. Ymparilla oli taysin pimeaa. Valilla satoi sisaan avonaisista ikkunoista. Yotuuli oli viilea. Hetkittain taisin olla kuskin lisaksi ainoa valveilla olija. Ymparillani taysin pimea, nukkuva Intian maaseutu ja iPodissani haikea suomalainen musiikki - se oli oikeastaan aika hieno hetki. Alkumatkasta paasin nakemaan tahtia. Suoraan vieressani oli meikalaisittain vaarinpain oleva Otava. Kaunis.

Taidan olla vahan hullu paikallisten mielesta kaupungissakin. Ainakin kyselijat nayttavat aina yhta hammastyneilta, kun vastaan, etten ole menossa minnekaan, kavelen vain ympariinsa. Se on kuitenkin parasta. Jodhpurin ydinkeskusta on ahdistavan taynna kaikkea, varsinkin jotain kaupustelevia ihmisia. Vahan syrjemmalla paasee kuitenkin nakemaan oikeaa elamaa, ihmisia taloissaan, vahan ransistyneita koteja ja kauniita haveleja. Loysin onneksi vanhan kaupungin ulkopuolelta myos puiston. Oli siellakin juttelijoita mutta sain istua hetken varjossa, hiljaisuudessa.

Seka Udaipurissa etta taalla Jodhpurissa olen yllattynyt siita, kuinka monet kiinnittavat huomiota siihen, etta kaytan paikallisia vaatteita. Paatin jo reissuni aluksi, etta taman yksin matkustamisen ajan pukeudun vain paikalliseen salwar kamez -settiin, joita toiden takia olen hankkinut. Jaipurissa pukeutumista ei juurikaan kommentoitu. Taalla monet tuntuvat olevan positiivisesti yllattyneita siita, etta lansimainen pukeutuu paikallisesti. En tosin oikein jaksa uskoa nayttavani nain ihan intialaiselta mutta uskon kylla saavani kohteliaampaa huomiota kuin lankkarivaatteissa.

Liian sipuli

Lomaillen. Paasin maanantaina matkaan kohti Udaipuria, joskin juna oli ilmeisesti lakon takia tunnin myohassa. Juna oli jo omanlaisensa kokemus. Tulin kakkosmakuuvaunussa, mika on sielta parhaasta paasta. Sangyt olivat leveydeltaan noin 60 senttia, niita oli kahdessa kerroksessa ja kaytavasta ne erotti vain verho. Likaiset lakanat olivat odottamassa mutta onneksi puhtaatkin tuotiin. Otokoitakin loytyi. Sain kuitenkin onneksi nukuttua muutaman tunnin - aika kippurassa tosin, kun jaoin sangyn rinkan kanssa.

Olen tykastynyt Udaipuriin. Tama on Jaipuria rauhallisempi, vehreampi ja vanhempi kaupunki. Paikka paikoin olen jopa tajunnut, etta ymparilla on hiljaista. Olen kuullut linnut. Tata ei Jaipurissa juuri tapahtunut. Kadut ovat kapeita ja talot vahan ransistyneita. Temppelit ovat vaikuttavia. Lopultakin sain olla temppelissa rauhassa, nahda miehen suutelevan portaita lahtiessaan ja tuntea, miksi paikka on muille pyha.

Olen kavellyt jarvessa. Se on nimittain osin kuivunut. Lehmat laiduntavat jarven pohjalla ja ihmiset kavelevat paikkoihin, joihin yleensa mennaan veneella. Toisaalta paikalliset uivat siina jaljella olevassa vedessa, joka ei nayta jarin houkuttelevalta. Olen ihaillut vuoria, jotka ymparoivat kaupunkia ja taivasta, joka vaihtuu aurinkoisesta tummiin pilviin.

Olen ottanut loputtoman maaran kuvia. Yksin reissatessa niita tulee otettua viela normaaliakin enemman. Olen kertonut kymmenia kertoja, mista olen. Kaikki tervehtivat, monet ovat uteliaita mutta ihmiset tuntuvat ystavallisilta. Olen nahnyt taalla paljon enemman turisteja kuin koko Jaipurissa oloni aikana. Olen myos kokenut turistien valisen yhteyden. Eilen kahvilassa ranskalaisopiskelija alkoi jutella ja lopulta hengasimme koko loppupaivan yhdessa - osan aikaa myos kolmen britin kanssa. Vaikka yksin matkustaminen on ollut helpompaa ja mukavamampaa kuin kuvittelin, oli silti hauska saada juttuseuraa, paasta jakamaan ymparoivia asioita ja myos kokemuksia Intiasta: tama Mathieu kun oli juuri lopettanut harjoittelunsa Mumbaissa.

Niin, se sipuli. Tormasin tanaan kiehtovaan korukauppiaaseen. Mieheen, joka on viettanyt lapsuutensa ashramilla, jonka guru on aiti Teresan oppilas, joka elaa ilman omaisuutta eika tieda, kuinka kauan millakin paikkakunnalla viettaa. Joka alkoi kertoa, mita lukee kasvoistani. Se oli hammentavaa. Siita, etta olen ollut vapaaehtoistyossa, voi varmaan arvata, etta haluan auttaa ihmisia. Ehka siita, miten katselen asioita kaupassa, voi arvata, etta olen vahan huono tekemaan paatoksia. Sen sijaan sita, etta luen paljon, minulla on allergioita, sisko ja mummon ostamat korvikset - sen arvaaminen on jo aika hyvin. Ajattelen kuulemma liikaa ja olen liian sipuli: sailon asioita sisaani. Jannittava tapaaminen. Aloin jalleen ajatella myos sita, kuinka paljon yhteista loppujen lopuksi monien uskontojen pohjalla on. Materiaan kiintymattomyys, turhasta huolehtimisesta luopuminen, hyvan tekeminen muille. Eivat ne niin kaukana kristinuskostakaan ole.

Lakkoillen

Kavimme eilen illalla ulkona syomassa, pitihan olla viimeinen iltani taalla. Kun tulimme takaisin kymmenen jalkeen, kuulimme, etta tanaan onkin yleislakko, toihin ei saa menna eika talosta poistua. Joku Idexista oli soittanut tanne poissaollessamme. Mitaan muuta tietoa ei saanut. Ei tietoa lakon kestosta, sen kattavuudesta, ei mistaan.

Informaatio nyt aamulla on myos ollut melkoisen vaihtelevaa. Soitin Idexiin. Lakko koskee kuulemma vain tuktukeja. Toisaalta lakko koskee kaikkea liikennetta. Toisaalta myos kaupat ovat kiinni. Toisaalta koko Intia on suljettu. Toisaalta junat kuitenkin kulkevat. Ota siita sitten selva. Ainoa varma asia tuntuu olevan, etta toihin ei saa menna. Vahan epaselvaa on, eiko sinne saa menna siksi, ettei ole mitaan kulkuneuvoa, jolla perille paasisi vai siksi, etta talosta ei turvallisuussyista ylipaansa saisi poistua.

Harmittaa niin paljon. Tanaan piti olla viimeinen tyopaivani. Meilla piti olla laksiaisjuhlat. Olin ostanut tarjottavaa, oli tarkoitus pukeutua sariin, tytot olivat innoissaan. Olin teettanyt heille kuvia ja kaytin eilen aikaa niiden lajitteluun. Olisin soittanut vahan suomalaista musiikkia, ehka olisimme tanssineetkin. Olisin sanonut hyvastit.

Nyt en nae heita koskaan. En tieda, saanko toimitettua kuvat oikeille ihmisille. En vielakaan osaa kaikkien nimia, kun oppilaat ovat tulleet ja menneet. Olisin kuitenkin itse tiennyt, mitka kuvat on tarkoitettu kellekin. En haluaisi lahtea vain haviamalla heidan elamastaan. Niin ilmeisesti on pakko tehda.

Lakon syyna on ilmeisesti hallituksen aikeet korottaa bensan hintaa. Hinnan korotus siirtyisi tietenkin suoraan myos ruokaan. Hinnat ovat nousseet taman vuoden aikana muutenkin paljon. Ilmeisesti mukana on myos puoluepolitiikkaa - oppositio on pystyttamassa lakkoa.

Ymmarran lakkoilun. Sen sijaan en ymmarra, miksi meille ei anneta mitaan selvaa informaatiota asiasta ja miksi meille kerrottiin ensimmaisen kerran vasta yhdeksan jalkeen eilisiltana, kun lakkosuunnitelmia on lehdistotietojen mukaan ollut vahintaan koko eilisen paivan. En myoskaan ymmarra, miksi lakon piti osua juuri viimeiselle tyopaivalleni.

Monsuuni on alkanut. Ulkona on pilvista ja tuulista. Eilen satoi melkein koko paivan. On nuha. Voi Intia. Miksi et antanut minun lahtea Jaipurista hyvilla mielin? Ehka haikeana lahdosta mutta ei pahoilla mielin?

Vahiin kay

Tama on viimeinen viikonloppuni Jaipurissa. Maanantaina on viimeinen tyopaiva ja samana iltana heilutan hyvastit talle kaupungille ja suuntaan lanteen pain. En ollenkaan ymmarra, etta olen ollut taalla jo viisi viikkoa. Aika on mennyt hurjan nopeasti. Tuntuu, etta joka paiva tulee mieleen asioita, joita voisi viela taalla tehda - voisin opettaa viela taman, voisin kayda viela tuossa kahvilassa uudestaan, voisin viela katsastaa sen yhden kaupan (jos muistaisin, missa lukuisista basaareista se sijaitsee).

Taytin eilen loppuraporttiani Idexille. Suurin osa arvosanoista oli ihan hyvia. Olen paapiirteittain tyytyvainen vapaaehtoistyohoni. Saatoa on ollut, ja rankkaa. Etukateiskuva oli turhan ruusuinen ja valilla on arsyttanyt. Silti kokonaisfiilis on hyva. Tuntuu, etta olen tehnyt edes vahan hyodyllisia asioita taalla. Olen myos oppinut kaikenlaista - en tosin ehka sita englantia niin paljon. Kuinka tokerosti sita voikaan edelleen puhua! Olen tavannut taalla monia mukavia ihmisia. En tosin juurikaan paikallisia, silla esimerkiksi oppilaitteni englanti on edelleen niin huonoa, ettei todellinen kommunikaatio oikein ole mahdollista. Osasta asuntolan ihmisia paasen mielellani eroon mutta osaa tulen kaipaamaan.

Kavin asken teettamassa melkein sata kuvaa oppilailleni. Erilaisia ryhmapotretteja enemmisto mutta otin jokaiselle tytolle myos yhden kuvan itsestani. Kuvassa keinun puistossa, jossa yhdessa vierailimme. Keinuminen oli selvasti vahan outo ja jopa sensaatiomainen temppu. Siksi haluankin antaa heille taman kuvan. Muistakoot minut vaikka siita, etta naisena ja aikuisenakin voi hyvilla mielin tehda vahan outojakin asiota.