Mistä se tuli?

Jo parin viikon ajan on aamuisin ollut ihan koulunaloitusolo. Tuoksuu samalta kuin niinä lukuisina aamuina, kun aloitin koulun kesäloman jälkeen. Kastetta, kirpeää, kuitenkin melko lämmintä. Tunnen sen olon edelleen.

Kun eilen kävelin kymmenen aikaan kotiin Sarin luota, oli jo pimeää. Tänään on ollut sateista ja viileää. Mistä se oikein tuli? Syksy.

Perustuloa, historiantutkimusta

Laitoksemme ex-proffa, eläkkeelle pari vuotta sitten jäänyt Jorma Kalela kirjoittaa tämän päivän Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa todella hyvin perustulosta. Kalelan kantava teema on jo aiemmin ollut, ettei talous tai yhteiskunta yksinkertaisesti tarvitse niitä pariasataatuhatta syrjäytynyttä tai pikemminkin syrjäytettyä, joita mm. pitkäaikaistyöttömyys on Suomeen luonut. Heidän kulutusvoimansa on mitätön, he eivät väärän koulutuksen vuoksi (joka toki monesti on korkea) vastaa työvoimapulaan eikä heitä muutenkaan tarvita parantamaan sitä kaikista tärkeintä eli kilpailukykyä. "Syrjäytetyt ovat siis politiikan, eivät talouden ongelma." Kaiken lisäksi syrjäytettyjen joukko ei näytä vähenevän vaan pikemminkin kasvavan tulevina vuosina.

Aiemmin en kuitenkaan ole kuullut Kalelan päätyvän tältä pohjalta kannattamaan perustuloa. Pohdinta on kuitenkin osuvaa. Työmarkkinoiden ulkopuolelle joutuneiden tilannetta ei ratkaista millään osittaisuudistuksilla vaan sosiaaliturvan periaatteet on yksinkertaisesti arvioitava uudelleen. Myös keskiluokasta on tullut irtisanottavissa oleva, ikäsyrjintää kohtaava ihmisjoukko. Talousjärjestelmämme on tehnyt yhä useammista ihmisistä tarpeettomia. Toisaalta toimeentulon turvaamisessa on Suomessa käytössä 1800-luvulla omaksuttu malli, jonka mukaan vastikkeetonta turvaa ei voida antaa. Jos töitä ei löydy, tukea voi saada vain tarveharkintaisesti.

Tämän mallin mukaan eletään edelleen. Kalela kiteyttää kuitenkin oivasti: "Jos poliitikot haluavat pitää kiinni hyvinvointivaltion periaatteista myös uusissa olosuhteissa, heidän on luovuttava ajastaan auttamatta jälkeen jääneistä periaatteista." Kalela näkee uudistamisessa kaksi mallia. Toisessa pidetään kiinni toimeentuloturvan vastikkeellisuudesta, mikä vaatii monimutkaisia uudistuksia, erilaisia kansalaispalkkaratkaisuja kodin- ja omaishoidosta jne. Toinen vaihtoehto on tästä vastikkeellisuudesta luopuminen ja siirtyminen perustuloon.

Kalelan argumentit ovat tuttuja vihreiden puheista. Perustulo yksinkertaistaa sosiaaliturvaa, kun monista erillisistä tuista voidaan luopua. Samalla päästään eroon nykyjärjestelmän loukuista. "Eihän ole kovin järkevää, että kansalaiselta vaaditaan erilaisten tukien keskinäisten vaikutusten hallitsemista, mihin eivät pysty ammattilaisetkaan." Sosiaaliviranomaiset voisivat ihmisten valvonnan sijasta keskittyä tukemiseen ja ohjaamiseen. Syrjäytetyt taas saisivat nöyryytyksen sijasta kehoituksen rakentaa oma elämä elämisen arvoiseksi.

Perustulo myös sopii hyvin uusiin olosuhteisiin, jossa toimeentulo joudutaan rakentamaan useilla rinnakkaisilla ja satunnaisillakin töillä. Yhteiskuntapolitiikka täytyisi kyllä arvioida uudelleen. Kalelan kirjoituksen viimeinen kappale on kaunista luettavaa: "Toteuttamisen vaihtoehtoja koskevat ratkaisut riippuvat siitä, mitä tavoitteita pidetään muita välttämättömämpinä. Kansainvälisen kilpailukyvyn varmistaminen on niistä yksi, mutta ei kaikkia muita hallitseva, kuten viime vuosina on ollut asianlaita. Yhteiskuntapolitiikan tavoitteiden tärkeysjärjestys on demokraattisen keskustelun asia."

Olen kyllä Kalelan kanssa täysin samaa mieltä. Tämän omanlaisensa historiantutkimuksen gurun arvo on noussut jatkuvasti silmissäni. Lähes jokainen poliittisen historian ensimmäisen vuoden opiskelija sai traumoja Kalelan historiantutkimusluennoista, joilla opintiemme alkoi. Historiaahan tänne tultiin opiskelemaan, ei tutkimusta! Luennoijana Kalela ei kyllä järin henkevä olekaan. Mitä enemmän olen hänen ajatuksiinsa historiantutkimuksessa perehtynyt ja varsinkin, kun olen vähän jo omaakin tutkimusta tehnyt, sitä enemmän olen alkanut niitä arvostaa.

Vilpittömästi tunnustan: suotta kuuluin niiden tylsistyvien haukkujien joukkoon. Historiantutkimuksesta kiinnostuneet, lukekaa ihmeessä Kalelan Historiantutkimus ja historia. Se avaa monia uusia näkökulmia ja saa suhtautumaan historiantutkimukseen uudella tavalla. Toivottavasti niin käy myös laajentuvalle perustulokeskustelulle.

Laivailua

Kahden kovin pomppuisen laivamatkan väliin mahtui kaikkea mukavaa. Muureja, kirkkoja, kujia. Teetä ja suklaakakkua (jopa kahdesti). Poltetun oranssin värisiä vaatteita ja vihreää lasia. Tummia pilviä, tummansininen ilta ja kovaa tuulta. Gnoccheja ja punaviiniä. Dominikaaniluostarimuseo, kynttilöitä ja outo opas. Vanhoja kiviä, torneja ja portaita. Kulunutta puuta ja kaari-ikkunoita. Keskiaikaishenkistä ruokaa. Suukkoja kivitaloissa. Mukulakivikatuja, koristeellisia ovia ja matkamuistomyymälöitä. Naurua ja ruusu hiuksissa.

Nälkä

Pari kiinnostavaa artikkelia. Jokunen aika sitten sattui silmiini tekstinpätkä, jossa kerrottiin, että maailmassa on nykyään enemmän ylipainoisia kuin aliravittuja. Tämän päivän Hesarissa taas kerrottiin, miten suuri rooli sanitaatiolla ja hygienialla on aliravitsemuksessa. Pelkkä puhdas vesi ei riitä, jos saatavilla ei ole hygieenisiä käymälöitä ja mahdollisuutta huolehtia myös omasta hygieniastaan.

Esimerkit ovat kuvaavia: käymälöiksi kaivetaan avokuoppa. Kuoppa tehdään sinne, missä maa on pehmeintä. Se taas sattuu olemaan juuri kaivon vieressä. Sateiden, tulvien yms. aikana puhdas vesi ja jätevesi sekoittuvat hyvin helposti. Kehitysapuna on taas rakennettu hienoja elementtivessoja, joita ei ole sitten voitukaan rakentaa myöhemmin lisää, sillä materiaaleja ei ole ollut saatavilla. Käymälöinä on käytetty sitten niitä mitä ennenkin ja wc:stä on tullut esimerkiksi kanala.

Raadollisinta artikkelissa oli tieto siitä, että monesti aliravitsemusta esiintyy, vaikka ruokaa olisi riittävästi saatavilla. Likainen vesi ja heikko viemäröinti aiheuttavat tauteja, jotka riuduttavat, vievät ruokahalun ja estävät ruuan imeytymisen. Erityisen herkkiä tälle ovat pienet lapset ja HIV/AIDS-potilaat. Molempia sattuu esimerkiksi Afrikassa olemaan melkoisen paljon. Onkin mahdollista, että perheen aikuiset ovat ravittuja ja terveitä, mutta lapsi sairastelee ja kuolee aliravitsemukseen, vaikka ruokaa olisikin. Lapsi ei vain siitä pääse hyötymään.

Masentavaa on, ettei tästä juuri puhuta. Puhdasta vettä osataan jo vaatia, mutta hygieniaa, käymälöitä jne. ei keskusteluissa nosteta esille. Aihe on kai jotenkin epähieno. Silti viemäröinnin ja sanitaation parantamisella saataisiin aikaan paljon hyvää: tarttuvat taudit vähenisivät, terveydentila ja ravitsemus paranisivat, tyttöjen koulutusaste nousisi - aikaa ei kuluisi veden kantoon eikä koulunkäynti keskeytyisi kuukautisten ja surkeiden wc-olosuhteiden ristipaineessa.

Aloitettaisiinko sillä, että jokainen meistä uskaltaa puhua tästäkin aiheesta? Ja kun alamme puhua, puhuisimme oikeissa paikoissa? Ja laittaisimme muutkin puhumaan? Miten olisi?

Vähän haikeutta, ilotulituksia ja musiikkia

Perjantaina oli viimeinen työpäivä. On ihanaa olla lomalla edes pari viikkoa ennen opiskelujen alkua, mutta melkein kyllä itketti, kun lähdin yksin puoluetoimistolta. Perjantai-iltapäivä oli jo hiljennyt ja töissä oli enää vain pieni kourallinen ihmisiä. Aika ihania. Kesään mahtui tylsistymistä, suurta väsymystä, turhautumista huonoihin ohjeisiin, kiirettä ja sählinkiä, mutta myös pitkiä keskusteluja, hienoja ihmisiä, kiinnostavaa työtä, tajuamisia, naurua. Paras työpaikkani.

Ilta kului Anna-Stiinan ja Minnan kanssa. Istuimme Virginissä syömässä ja juttelemassa. "Anteeksi, saisimmeko lisää vettä?" toistui lukemattomia kertoja illan aikana. Hihittelimme ja alkoi nolottaa pyytää aina vain lisää. Se pizza oli vain niin suolaista. Mulla oli isoin lasi, muttei mitään auttanut. Pari tuntia istuimme Kaivarin rannassa. Odottelua, palelua. Hieno ilotulitus. SM-kisakatsomomme oli yksimielinen: kakkosesitys oli paras (turha odottaa, että kellään meistä olisi ollut pienintäkään käsitystä, minkä niminen se oli ja miten se menestyi. Ihan turhaa hienostelua moinen=)).

Lauantaiaamuna sänky oli paljon houkuttelevampi kuin bussimatka. Pääsimme Turkuun vasta reippaasti iltapäivällä. Ehdimme silti piipahtaa Lassen vanhemmilla ja mennä Emma Salokoski Ensemblen keikalle Åbo Svenska Teaterniin. Niin kaunista. Jäin vain jälleen pohtimaan, miksi kauneimmat ja romanttisimmat kappaleet ovat yleensä aina myös kaikkein surumielisimpia, ainakin melodialtaan. Tähdet meren yllä sai minut melkein itkemään.

Pieni harmistus

Tänään on vapaapäivä, kun viikonloppu meni töissä. Tulin Turkuun vakaana aikomuksenani hoidella opiskeluasioita. Sain kyllä hankittua opinto-oppaat ja jopa oman laitokseni opetussuunnitelman. Lukuvuositarrankin hain. Siihen se sitten jäikin. Sen paremmin historia kuin valtio-oppikaan eivät nimittäin ole kokeneet tarpeellisiksi julkaista opetusohjelmaansa. Milläs sunnittelet, kun molempia olisi tarkoitus syksyllä opiskella. Tylsää.

Lukuvuoden alkua odottaa aina pienellä jännityksellä. En ihan edes tajua, että olen neljännen vuoden opiskelija - periaatteessa jo opintojeni loppupuolella, jos ohjeaikatauluja ajattelee. Opintojen suunnittelu on innostavaa, joskin into vähän lopahtaa, kun kurssit menevät aina päällekkäin. Yksi varmimpia luonnonlakeja on se, ettei koskaan voi saada kaikkia haluamiaan kursseja. Aina on sumplittavaa. Vielä suurempi innon lopauttaja on kyllä tämä, ettei opetussuunnitelmia ole saatavilla, vaikka eletään jo elokuun puoltaväliä. Millekään kurssille ei voi ilmoittautua, kun ei tiedä muiden kurssien aikatauluja; ei uskalla suunnitella syyskuun alkuun juuri mitään, kun ei tiedä, milloin opiskelu tarkalleen ottaen alkaa. Jotkut kurssit alkavat tässä vaiheessa olla täynnä. Itsekin ilmoittauduin jo keväällä yhdelle puheviestinnän kurssille, koska se on niin suosittu.

Kurssien kannalta ei ole varaa odottaa syyskuun alkuun, mutta kurssien takia on kuitenkin pakko. Absurdia. Jälleen yksi korjaamista kaipaava asia korkeakoulumaailmassa.

No, onneksi aurinko paistaa. Ehkä lähden ulos syömään jäätelöä.

Pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta

Hakaniemen rannassa kävelytiellä:
"Anteeksi, tiedätkö muuta vapaakirkollista seurakuntaa tästä läheltä kuin tuon helluntaiseurakunnan?"
"En valitettavasti, en asu täällä vakituisesti."

Jälleen matkaan.
"Anteeksi."
"Niin."
"Kysyin, kun sinulla on tuo risti. Oletko itse uskossa?"
"Olen." (hämmentyneenä)
"Voisitko sä rukoilla puolestani?"
"Voooin." (yhä hämmentyneempänä)
"Voisitko sä jutella hetken mun kanssa? Yritin löytää sitä seurakuntaa, että olisi päässyt puhumaan. Ihan pari minuuttia. Vaikka oletkin nainen. Ihan tässä yleisellä paikalla. Ei tarvitsisi pelätä."
"Kyllä mä kai voin. En mä ole mitenkään kovin pelokas."

"On vain pakko saada puhua ihan pieni hetki jonkun kanssa. Musta tuntuu, että mä räjähdän. Mä olisin tarvinnut apua." Asunnottomuutta kolme ja puoli vuotta. Öitä puiston penkeillä, talvisin rappukäytävässä. Kyyneleitä. "Anteeksi, en mä yleensä ole tällainen." "Ei se mitään. En ihmettele yhtään, jos sun on paha olla." "Ei mulla elämästä ole paha olla. Tästä asunnottomuudesta vain. Se alkaa stressata." Työttömyyttä neljä vuotta. Alkoi, kun ex-vaimo vaati yksinhuoltajaisältä lapsia takaisin. Ei luovuttanut taistelematta. Työttömyys, häätö. "Eikö jotain tukia pitäisi kuitenkin olla?" "Pitäisi, mutta en mä täältä mitään saa. Asun Tukholmassa, joten täällä en saa mitään enkä pääse edes asuntoloihin yöksi. Enkä saa kotonakaan mitään." Surua. "Kerjään ruokaa." Haluaisin halata, mutten voi, en uskalla.

"Saanko kysyä, minkä ikäinen olet?"
"22."
"Tuossa iässä sitä vielä uskoo, että kaikki menee hyvin ja maailma on hyvä."

Ei, en usko. Maailma on täynnä ongelmia, niin meillä Suomessa kuin muuallakin. Tämä maailmamme on niin raadollinen ja epätäydellinen. On suunnattomia rikkauksia, mutta vieressä köyhyyttä, osattomuutta. Jonkinlaista luonnon ironisuutta kuvastaa, että mies käveli vastaani hotelli Hiltonin edessä. Epäkohdat ovat Suomessakin lähempänä kuin tajuammekaan. Ja samaan aikaan politiikassa kuljetaan kohti yhä kovempia arvoja, yksityistämistä, veronalennuksia ja hyvinvointivaltion alasajoa. Halutaan, että ihmiset huolehtivat itsestään. Ajatellaan, ettei tuloeroilla ole väliä. Ja kilpailukyky, sehän on kaikkein tärkeintä.

Eikö tärkeintä ole kuitenkin ihmiset ja meidän hyvinvointimme? Onnellisuutemme?

"Olisiko sun mahdollista auttaa mua pariksi yöksi retkeilymajaan? En mä rahan perään ole, mutta pääsisi pariksi yöksi nukkumaan eikä tarvitsisi lähteä minnekään. Olisin sieltä seurakunnasta pyytänyt."
"Mä en edes tiedä, missä täällä on sellaisia. Enkä valitettavasti niitä seurakuntiakaan."
"Voitko auttaa mut pariksi yöksi nukkumaan?"
Hiljaisuutta.
"Älä ota painostukseksi."
"Niin, en mä oikein. Omat tulotkin kun on mitä on."
"Kyllä mä ymmärrän. "
Kääntyy poispäin.
"Toivottavasti sun tilanne helpottaa."

Paha olo. Tuntuu kamalalta olla auttamatta. Yö retkeilymajassa 27 euroa. En olisi viiteenkymppiin kaatunut. Haluaisin auttaa, mutta mutta. Yksin en voi auttaa tämän maan asunnottomia pois kaduilta. Se vaatii toimia päättäjiltä, muutosta asennemaailmaan ja sen havaitsemista, että Suomessakin on ihmisiä, joilla ei mene hyvin.

Yritän lohduttaa mieltäni, että ei raha ehkä hukkaan mene, jos käytän sen vaalikampanjaani. Ehkä autan kyseistä miestäkin paremmin puhumalla julkisesti ongelmista, pääsemällä ehkä joskus vaikuttamaankin niihin. Ehkä.

Tulevaisuuden toivo?

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään puolueitten tulevaisuuden toivoista. Itseni lisäksi vihreitten toivoissa ovat muun muassa puheenjohtajakollegani Tapio ja Amu.

Tässä vastaukseni vihreille esitettyihin kysymyksiin (pahoitteluni, innostuin kirjoittamaan)

> 1. Mitkä tärkeät aiheet jäävät nykyisten päättäjien asialistan ulkopuolelle?

Täysin unohdettu teema tuntuu olevan ihmisten jaksaminen ja mielenterveyskysymykset. Yhteiskunta ei ole kestävällä pohjalla, kun ihmiset pakotetaan jatkuvaan kilpailuun, tehokkuuteen ja suorittamiseen ja ihmisten arvon mittariksi kelpaavat vain suoritukset ja näytöt. Tämä vääristyminen uhkaa vakavasti ihmisten hyvinvointia. Mitä omasta sukupolvestani jää historiaan, kun jo opiskeluaikoina joka neljäs kärsii mielenterveysongelmista?

Myös prekarisaatiosta ja työelämän epävarmistumisesta puhutaan liian vähän. Kaikenlainen epävarmuus leimaa nykyistä työelämää yhä suuremmissa määrin, mutta päättäjät, korkeimpana itse pääministeri, eivät suostu huomioimaan tätä. Työelämän joustot ja epävarmuus pitäisi nostaa keskeiselle sijalle politiikan agendalla.

Ihmisoikeusasioihin kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Esimerkiksi Suomen ulkopoliittiset toimijat eivät selvästikään arvosta ihmisoikeuksia kauniita puheita pidemmälle.

Myöskään ympäristökysymykset eivät edelleenkään saa ansaitsemaansa huomiota päättäjien mielissä. Ilmastonmuutos on aikamme suurin poliittinen kysymys ja meitä kaikkia uhkaava ongelma. Kaikkien olisi lopultakin syytä myöntää tämä. Kilpailukyvyn perään on turha itkeä, jos merenpinta on neljästä seitsemään metriä nykyistä korkeammalla.

> 2. Mitä arvoja nuorten pitäisi ajaa läpi yhteiskunnassa?

Nuorten pitäisi olla ensimmäinen aidosti kansainvälinen sukupolvi, joka osaa katsoa asioita yli vanhojen valtionrajojen ja vastata globaaleihin ongelmiin. Ei saa olla niin, että länsimaissa ihmiset miettivät toisen citymaasturin hankkimista, kun yhtä aikaa 15 000 lasta kuolee päivittäin aliravitsemukseen.

Meillä on myös mahdollisuus tuoda politiikkaan ja yhteiskunnalliseen elämään suvaitsevaisuutta, solidaarisuutta ja radikaalisuutta. Nuorten on uskallettava myöntää, että jatkuvan talouskasvun palvonta on haitallista sekä meille itsellemme että ympäristölle. Politiikan pitäisi kuitenkin luoda hyvinvointia ja onnellisuutta, ei tuhoutuvaa ympäristöä ja loppuun palaneita ihmisiä.

> 3. Pitäisikö Turkki hyväksyä EU:n jäseneksi? Pitäisikö EU:n laajentua vielä Turkin jälkeen?

Turkki ei vielä ole valmis EU:hun. Sen ihmisoikeustilanne on vielä kaukana hyvästä ja maa tuntuu välillä olevan jopa sisällissodan partaalla. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksei Turkki voisi joidenkin vuosien päästä liittyä Unioniin, kunhan sen ihmisoikeus- ja poliittinen tilanne paranevat. Esimerkiksi kurdien aseman on ehdottomasti parannuttava. Myös Kyproksen-kysymykseen on löydyttävä järkevä ratkaisu.

Laajentuminen on mielestäni muutenkin hyvä asia, kunhan liittyvät maat täyttävät jäsenyyskriteerit esimerkiksi juuri ihmisoikeuskysymyksissä. EU on kuitenkin lähtökohtaisesti tuonut hyvää jäsenilleen ja toiminut rauhoittavana ja tasapainottavana tekijänä Euroopassa. Soisin sen kasvattavan rooliaan myös maailmanpolitiikassa.

> 4. Pitäisikö Suomen liittyä Natoon? Tai kehittää EU:n yhteistä puolustusta?
>
Suomen ei todellakaan tule liittyä Natoon. Nato on jäänne kylmän sodan ajoilta, jonka rooli nykymaailmassa on jokseenkin outo. Se tuntuu olevan lähinnä Yhdysvaltojen politiikan jatkumo ja täysin sen talutushihnassa. Suomea ei uhkaa mikään sellainen tekijä, jonka torjumisessa Natosta olisi hyötyä. Uhkiamme ovat lähinnä ilmastonmuutos, kansainvälinen rikollisuus, ympäristökatastrofit, ihmisoikeusongelmat jne. Näiden ratkaisussa perinteisellä sotilaallisella puolustuksella ei juurikaan ole roolia.

En myöskään koe EU:n yhteistä puolustusta millään tavalla välttämättömäksi. EU:n pitäisi pikemminkin toimia rauhan edistäjänä ja osoittaa, että on mahdollista elää ilman sotaa.

Maailmanpolitiikassa pitäisi lähtökohtaisesti muutenkin panostaa nykyistä enemmän globaaliin kansalaisyhteiskuntaan, neuvotteluihin ja rauhanomaiseen toimintaan. Esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien roolin vahvistaminen olisi mielestäni hyvin tärkeää. Historia on jo osoittanut, mihin sotilaalliset ratkaisut johtavat.

> 5. Pitäisikö homoille sallia adoptio?

Ehdottomasti. Mielestäni homoille kuuluu täysin samat oikeudet kuin heteroillekin.

> 6. Ovatko tuponeuvottelut tarpeen?

Tuponeuvotteluissa on paljon hyvää, mutta ne ovat osittain ajastaan jälkeenjääneitä. Esimerkiksi pätkä-, keikka- yms. työläisten tilannetta ei tupopöydissä mietitä läheskään tarpeeksi. Tupo ei myöskään ole ratkaissut tasa-arvo-ongelmia, kuten akateemisesti koulutettujen naisten palkkakuoppaa. Myös vanhemmuuden kustannusten jakaminen on hautautunut tupopöytään.

Näen kuitenkin, että tupolla on roolinsa vastaisuudessakin, kunhan myös jonkinsorttinen uudistuminen toteutetaan.

> 7. Pitäisikö ydinvoimaa lisätä? Tai luopua siitä?

Ydinvoiman käyttöä ei pidä lisätä. Ydinvoima on vain epävarma hätäratkaisu, joka ei voi ratkaista energiaongelmia pitkällä aikavälillä ja johon lisäksi sisältyy lukemattomia ongelmia. Uraani on kuitenkin rajallinen luonnonvara, jonka varaan ei voi pitkään laskea. Lisäksi ydinvoimalaonnettomuudet ovat todellinen riskitekijä. Suuri ongelma on myös ydinjätteen käsittely ja loppusijoittaminen.

Energiaratkaisuissa onkin syytä panostaa uusiutuviin energiamuotoihin ja energiansäästöön. Ydinvoimasta pitää luopua vähitellen, mutta en näe järkeväksi tällä sekunnilla purkaa kaikkia ydinvoimaloita.

> 8. Pitäisikö kirkko irrottaa nykyistä selkeämmin valtiosta?

Suomen nykyinen järjestelmä ei kohtele eri uskontoja tasa-arvoisesti. Luterilaisten ja ortodoksisen kirkon erityisasemilla on toki vahvat historialliset juurensa, mutta muuttuvassa ja muuttuneessa maailmassa näen, että tuo erityisasema voitaisiin purkaa. Vaikka itse ev.lut. kirkkoon kuulunkin, haluan, että kaikki uskontokunnat saavat saman kohtelun. Mielestäni usko on ihmisten, ei valtioiden asia.

Jos erityisasema puretaan, täytyy kuitenkin miettiä tarkkaan, miten ratkaistaan monien kirkon tällä hetkellä hoitamien palvelujen järjestäminen. Näitä ovat esim. diakoniatyö, hautaus, lasten kerhotoiminta jne.

***
Huomenna on Lassen päivä. Pullataikina on nousemassa.

Kahdeksanvuotiaana

Ultra Bran kappaleen äärellä pohdin jälleen, kuinka paljon omat muistoni eroavat itseäni vaikkapa vain reilut viisi vuotta vanhempien muistoista. Minä en ole koskaan pelännyt ydinsotaa. Tokihan sitä lapsena ajateltiin, että "Suomeen voi osua ydinpommi, jos joku USAssa tai Venäjällä tulee hulluksi, oivoi". Tulee hulluksi. Ydinaseen todellinen käyttäminen ei ollut siis lähtökohtainen oletus. Kauhun tasapainoa ei ollut.

Toki pelkäsin välillä sotaa. Sellaista "tavallista" talvisotamallista sotaa. Kyselin kyselemisen perään, minkä ikäisenä reserviläisiä ei enää kutsuta, vaikka sota syttyisikin, ja huokaisin helpotuksesta, kun isäni täytti 40 ja ajattelin hänen olevan tarpeeksi vanha välttämään sotimisen. Tälle pelolle ei kuitenkaan ollut juuri pohjaa. En edes juuri yksilöinyt, kuka tai miksi Suomeen hyökkäisi. Pelkäsin sotaa vain siksi, että se on kamalaa.

Kylmää sotaa en muista. Se on minulle historiaa, tutkimuskohde, kiinnostava aikakausi. En muista, kun muuri murtui. Edes Neuvostoliiton sotkuisesta lopusta minulla ei ole muistikuvia. Kekkosesta nyt puhumattakaan. Lähi-idästäkin muistan vain intifadojen ajan. Ensimmäinen hatara muistikuva on välähdys herroista Clinton, Arafat ja Rabin neuvottelujen jälkeen. Clinton on ensimmäinen Yhdysvaltojen presidentti, jonka muistan.

Vuotta 1994 leimasi minun elämässäni vaarini kuolema ja sen aiheuttama suuri suru perheessäni. Ruandan kansanmurha. Siitäkään en muista, mitä hieman jopa häpeilen. Olinhan sentään kymmenvuotias. Lapsuuttani ei leimannut pelko. En huolehtinut siitä, mitä kamalaa voi tapahtua enkä istunut nenä kiinni lehdissä. Vielä silloin maailma ei ollut paha.

Lapsuuteni kului Koiviston-Ahtisaaren Suomessa. Edes lama ei mullistanut elämääni. Menin kouluun vuonna 1991, joten muiden vanhat koulukirjat ja säästäminen oli selvää. Enpä koulussa paremmasta tiennyt. Lamasta puhuttiin, mutta elämääni se ei koskettanut. Parhaiten muistan, kuinka markka kellui: Hesarin piirretyt markankolikot kellumassa ja kellumassa. Vakavat uutistenlukijat. En muista, kuinka Holkeri joi kahvia.

Ahosta en pitänyt, mutta vasta Lipposen hallituksiin kiinnitin kunnolla huomiota. Jännitin vuoden 1994 presidentinvaaleissa. Inhosin Väyrystä - enkä halunnut muuttaa Ruotsiin, minkä äitini sanoi olevan edessä, jos kyseinen herra valitaan. EUta olen aina kannattanut. Kansanäänestystä seurasin ala-astelaisen innolla.

Olin neljännellä luokalla, kun Estonia upposi. Aloitin yläasteen samoina päivinä, kun prinsessa Diana ja äiti Teresa kuolivat. Olin harjoittelemassa koulun yleisurheilukilpailuihin kaverini kanssa, kun kuulin vanhemmiltani ensin mainitun kuolemasta. BBCWorldiä seurasin ensimmäisen kerran, kun nykyinen aikakautemme alkoi New Yorkissa viisi vuotta sitten. Itse tapahtuma-aikaan olin äidinkielen tunnilla.

Oikolukua.

Olen tässä töitteni puitteissa havainnut jännittävän yksityiskohdan. Wordin oikolukuohjelmathan ovat tunnetusti "hieman" valikoivia tuntemiensa sanojen suhteen. Esimerkiksi nimi Annika saa alleen paheksuvan viivan. Pitkään niin taisi olla myös Anna-Niinan suhteen. Sen sijaan Zyskowicz onnistuu vaivatta. Hmm hmm.

Asioita. Suuria ja pieniä.

Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet mm. seuraavat asiat:
- kaupassa näkemäni nii-iiin suloinen nukkuva pieni
- basilika, jonka sain, vaikka tapoin edellisen
- toimistolla pyörivät ihmiset
- aurinkoinen kotimatka rakkaani kanssa
- puhelimessa puhuminen Annan kanssa
- lämpimät voileivät, jotka kohta saan
- Siisi on herännyt! En huomannutkaan.

Johanna on omaksunut ihmisyyden elämänohjeen: "Ei ole väliä, mitä saa aikaan vaan miltä se tuntuu." Pystyisinpä siihen itsekin. Pitäisi oppia ainakin:
- olemaan armollisempi itselleni
- olemaan välittämättä, paljonko sattuu painamaan tai onko lihonut
- stressaamaan vähemmän
- analysoimaan tiettyjä asioita vähemmän
- ottamaan rennosti
- olemaan ajattelematta "pitää" ja "pitäisi" ihan koko ajan.

Niinpä niin. On siinä sarkaa.

Arjesta, päivää

On päiviä, joista ei selviä ilman suklaata. Kaaosmaisia kokouksia, kylmä tuuli. Epämääräisen huono olo ja suunnaton väsymys. Nälkä, mutta ajatuskin ruuanlaitosta puistattaa. Jumppa, jonne ei pysty mahakivun takia menemään. Hälinä ja kiire. Saamattomuus. Arki.

Onneksi on suklaata ja kaunista musiikkia. Onneksi on muita päiviä, joina voi harrastaa edes vähän liikuntaa. Onneksi on lämpimiä ihmisiä. Jos nyt laittaa ruokaa, se vielä ehtii jäähtyä ennen nukkumaanmenoa. Jonka on kyllä syytä tapahtua aikaisin.

***

Lueskelin parin kuukauden takaista Unifemin jäsenlehteä. Muutamia tietoja ja lukuja naisista:
- joka viides nainen tulee raiskatuksi elämänsä aikana
- väkivalta on maailman naisille suurempi terveysriski kuin liikenneonnettomuudet ja malaria yhteensä
-joka neljäs nainen maailmassa kokee väkivaltaa raskauden aikana
- 60 % lähisuhdeväkivallan uhreista tulee pahoinpidellyksi uudelleen

Niin, ja Maailman väestörahaston raportissa vuodelta 2005 arvioidaan, että naisiin kohdistuva väkivalta on maailman laajin ja sosiaalisesti suvaituin ihmisoikeusongelma. Yllättävää?