Miksi katupora metelöi juuri silloin, kun voisi lukea tenttiin?

Miksi miksi miksi? Tänään on koko päivä hyvin aikaa. Tarkoituksena oli kahlata Osterhammelin Colonialism mahdollisimman pitkälle. Ja sitten aletaan porata! Ja jatketaan ja jatketaan. Lue siinä sitten. Ilmeisesti olen tuomittu käyttämään aikaani tänne kirjoittamiseen=).

Eilen oli Tovin jäsenilta. Meitä oli paikalla mukavan paljon ja oikein entisen puheenjohtajan sydäntä lämmitti, kun uusia innokkaita ihmisiä oli lukuisia. Muutenkin tilaisuus oli sekä hauska että mainiosti järjestetty. Hyvä hallitus! Mulle, Elinalle ja Ville-Veikolle järjestettiin jopa pienimuotoinen vaalipaneeli. Ensimmäiseni näissä vaaleissa. Aika suloisen yksimielisiähän me monista asioista olemme. Vaikein kysymys taisi itse asiassa olla Vesan esittämä pohdinta siitä, mikä kirja tai elokuva on vaikuttanut minuun ja elämääni merkittävästi. Siihen nähden jopa suomalainen rangaistusjärjestelmä oli helppo=).

Ilta venyi lähelle puolta yötä, kun päädyimme pelaamaan ihmissutta (tunnetaan myös mm. mafiosona). Tuli vallan nostalginen olo, kun olen ainoan kerran aiemmin pelannut sitä nelisen vuotta sitten eräällä mukavalla viikonloppuleirillä. Hauskaa oli, ja kaipa tässä voi uskoa niin omiin kuin Elinankin poliitikon kykyihin, kun selvisimme ihmissusina hengissä loppuun asti ja saimme käännettyä epäilyt muihin ihmisiin. Haa!

Tulipahan keskusteltua

Hukkaan meni hyvät jännittämiset (no, en kyllä juuri jännittänytkään), kun TYYtä ja opiskelijaa pohtivaan keskustelutilaisuuteen oli vaivautunut paikalle noin kymmenen hengen yleisö. Tuttujani taisivat olla kaikki - ja niitä iänikuisia TYY-aktiiveja. Ainakaan tuo tilaisuus ei tuntunut ns. riviopiskelijaa kiinnostavan. Se toisaalta vaikuttaa olevan vähän kaikkien keskustelutilaisuuksien kohtalo. On aiheena sitten köyhyyden puolittaminen, EUn tulevaisuus, prekarisaatio, Turun tulevaisuusstrategia tai TYY, paikalle saapuu maksimissaan kolmekymmentä henkeä. Tai sitten noin viisi. Selvästikään keskustelutilaisuudet eivät tunnu vetävän väkeä.

Oli meillä kyllä hyvää keskustelua, kovinkin onnnistunutta. Alustukset sujuivat hyvin; olin toki valmistautunut puhumaan yleisölle, joka ei tunne TYYtä ainakaan kovin paljoa minua paremmin, mutta ehkä kuitenkin sain tuotua edes jotain uusia ajatuksia=). Keskustelu lipsahti välillä edariryhmien välisen paremmuuden vertailuun ("Sittariryhmät on paras väylä luomaan kontaktia opiskelijan ja TYYn välille! Ja Soihtarit on kaikkein paras!" "Kuoli se Hämeenkadun konekin, vaikka oli sittari ja kovasti kyllä yritettiin!" "Soihtarit tekeekin töitä koko ajan." "Kyllä sitä henkilökohtaisiin kontakteihin perustuu rekryäminen muissakin ryhmissä. Henk.koht. suhteilla vihreätkin sen isoimman listan sai kasaan.") mikä meni jo vähän naurettavuuksiin.

Hyvää pohdintaa syntyi silti niin edustajiston kuin TYYn laajemmankin toiminnan kehittämisestä. Ongelmia keksivät kyllä kaikki, jonkin verran ratkaisuehdotuksiakin, mutta se toteuttaminen tuntuu olevan aina vaikeaa. Miten luoda ne väylät ja saada sytytettyä kiinnostus ylioppilaskuntaa kohtaan samalla, kun yo-kunta kuitenkin on laissa määritelty yksikkö, jonka on hoidettava tietyt tehtävät ja täytettävä tietty rooli?

Itse puhuin jaoksista, mutta esitin kyllä mielipiteeni joka asiasta ja joka väliin. Jaoksethan ovat periaatteessa tosi mahtava juttu ja hyvä väylä opiskelijan ja TYYn välillä. Mutta vain periaatteessa. Enemmistö opiskelijoista ei edes tiedä, että jaoksia on olemassa, saatikka että osaisi olla niistä kiinnostunut. Jaoksiin ei aina oikein jaksakaan löytyä ihmisiä. Rooli ei muutenkaan ole selkeä. Jaokset päätyvät helposti TYYn ulkosyrjällä oleviksi keskustelukerhoiksi, joiden suhde TYYn muuhun toimintaan on olematon. Niiden roolia olisi vahvistettava ja otettava kunnolla käyttöön se into ja potentiaali, joka niissä kuitenkin on. Jos jaokset pääsisivät osallistumaan konkreettisesti niihin asioihin, joita TYY tekee kyseisellä sektorilla ja myös suunnittelemaan ja valmistelemaan asioita, niiden rooli tulisi paljon mielekkäämmäksi.

Eihän tämäkään tietenkään mikään ihmeratkaisu ole. Ja eihän TYYn tarvitse olla mikään "meidän kaikkien TYY", jonka kaikki kokevat tosi läheiseksi ja omaksi jutuksi, kuten pj-Katja hyvin ilmaisikin. On se kuitenkin kovin sääli, jos enemmistöllä opiskelijoista ei ole mitään kosketusta ylioppilaskuntaan, ei tietoa, ei kiinnostusta eikä ehkä uskallustakaan. Ei se TYY nyt niin pelottava ole.

Huomenna tyyläilemään

Pitäisi tässä valmistella puheenvuoro huomiseen ylioppilaskunta-aiheiseen keskustelutilaisuuteen. Tarkoituksena on pohtia, kuuluuko opiskelijan ääni TYYssä ja miten kuuluvuutta voisi parantaa. Oma roolini on lähinnä entisen jaospuheenjohtajan eli pääsen kertoilemaan jaosten hyvistä ja huonoista puolista. Ajatuksia kyllä viime vuoden pohjalta syntyikin. Seuraavaksi ne vain pitää laittaa paperille.

Keskustelemasa kanssani ovat edari-pj Heikki Kaunisto, edaattori Heta Saari ja ainejärjestöihminen Mirkka Heinonen. Jos satut seikkailemaan huomenissa kahdelta Educariumin suunnilla ja ylimääräistä luppoaikaa on parin tunnin verran, Edu2:n ovet ovat auki=).

"Armeija ei ole mikään löhöilypaikka"

Näin laukoo Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan aamun Hesarin mukaan. Turkissa on noussut kohu armeijan tappioista PKK:ta (Kurdistanin Työväenpuolue) vastaan käydyssä sodassa. Turkki kun näemmä käyttää samaa taktiikkaa kuin Venäjä Tshetshenian sodassa: asevelvolliset on hyvä laittaa taistelemaan itsenäisyyttä toivovia saman maan asukkaita vastaan. Kaipa tämä on olevinaan jokin demokraattinen tapa valita sotilaat. Valitettavasti vain jokin taitaa olla pielessä, kun vain köyhien perheiden pojat päätyvät taisteluihin. Sota kun on aina niin kovin demokraattista. Näin nuoret, monesti kaupunkilaiset miehet joutuvat vuoristotaisteluihin sissejä vastaan. Vastapuolella saattaa olla vielä heitä itseäänkin nuorempia taistelijoita. Voi hyvänen aika.

Turkki on ollut itselleni melkoinen murheenkryyni koko Amnesty-urani ajan eli reilut viisi vuotta. Yksi ensimmäisistä vetoomuksistani koski Gylistan Dyrkia, noin itseni ikäistä kurdityttöä, jota Turkin poliisi oli kiduttanut lukuisia kertoja toimimisesta kurdien oikeuksien puolesta. Näin pitkään Turkin vain militarisena maana, joka kiduttaa kansalaisiaan, käyttää kuolemantuomiota yms. Hikmetin runot saivat minut näkemään maan hieman eri valossa. Myös siinä maassa ihmiset ovat taistelleet oikeuksiensa puolesta. Maan nykyinen tilanne ei ole todellakaan täydellinen, mutta senkin eteen on nähty kovasti vaivaa. Diktatuuriin verrattuna tilanne on sentään parantunut.

(Tietämättömille tiedoksi: Nazim Hikmet (1902-1963) oli turkkilainen runoilija, joka istui mielipidevankeudessa vuosia kommunisminsa vuoksi ja tämän jälkeen joutui jättämään maansa mielipiteidensä vuoksi. On kirjoittanut niin poliittisia runoja kuin ns. puhtaita rakkausrunoja. Sattuu myös olemaan lempirunoilijani.)

Kaksi Hikmet-näytettä, kun kerran hänestä rupesin näin paljon kirjoittamaan:

On hyvä ajatella sinua,
se antaa toivoa.
Sinua ajatellessa
kuulen kuin laulun,
maailman kauneimmalla äänellä
lauletun.
Mutta pelkkä toivo ei riitä,
en tahdo vain kuunnella,
tahdon myös laulaa.

***

Lähettäkää minulle kirjoja
jotka päättyvät hyvin:
joissa siipirikko lentokone
laskeutuu turvallisesti,
joissa lääkäri hymyillen jättää leikkaussalin
ja sokean lapsen silmät avautuvat näkemään,
joissa sissi vapautuu
murhaajan jo tähdätessä,
joissa kymmenen vuotta odotettu kirje
vihdoin saapuu lintujen mukana,
joissa ihmiset seisovat ja jonottavat
runoilijoitten kirjoja,
joissa rakastavaiset tapaavat
eikä kukaan menehdy
kaivaten leipää, ruusuuja, aurinkoa
ja vapautta.
Lähettäkää minulle kirjoja
jotka päättyvät hyvin,
sillä kerran myös meidän
tuskallinen rohkea tarinamme
päättyy hyvin.

On päiviä

On päiviä, jolloin aamupäivä on hyvä viettää yöpaidassa kirjan kanssa peiton alla. Kieriskellä hieman ja vähän uikuttaa.

On päiviä, jolloin kääriydytään suureen punaiseen paitaan ja lähdetään ostamaan piirakkaa ja karkkia. Hakemaan kirjastosta kirjoja. Kirjoja, joita kannetaan kainalossa ja melkein silitetään. Monenlaisia, joita kaikkia selaillaan, kun päästään kotiin.

Päiviä, jolloin juodaan teetä ja luetaan Nazim Hikmetiä. Luetaan Hikmetiä ja vähän pakahduttaa. On päiviä, jolloin näitä runoja haluaisi lukea ääneen kaikille.

On päiviä, joita sävyttää pieni haikeus ja alakulo. Päiviä, jolloin olisi turvallisinta käpertyä jonkun viereen, mutta haikeudessa voi hyvin elää, katsella ja kuunnella.

Näiden päivien iltoihin voisi kuulua kynttilöiden valo, punaviini (tarvittaessa kaakaokin käy) ja rakkaan lämpö ja nauru.

(Valitettavasti rakas on Lapissa eikä punaviiniä ole.)

Kolme havaintoa

Yksi. Siellä on kylmä. Joku teki syksyn ja toi sen tännekin. Tuuli on niin kova ja kylmä, että pyöräillessä vapisuttaa.

Kaksi. En osaa kunnolla liikennesääntöjä pyöräillessä. Hävettävää, mutta totta: ne ovat paremmin hallinnassa autolla ajaessa. Riihimeällä pyöräily oli niin selkeää, mutta täällä tilanne on ihan toinen, kun joutuu sompailemaan bussien seassa ihan pää pyörällä. Koskevatko pyöräilijää samat säännöt kuin autoilijaa? Saanko esim. ajaa yksisuuntaista väärään suuntaan? On tullut vähän tyhmä olo, mutta ei näitä kyllä opetettu niissä ala-asteen liikennekilpailuissa. Tai sitten tässä onkin syy siihen, etten koskaan menestynyt keskitasoa paremmin...

Kolme. Luonnontieteiden historia ei edelleenkään kiinnosta minua. Ja juuri sen pariin täytyy nyt palata. Oih.

Koekaniinina olo on ihanaa

Tässä viimeisen vuoden aikana on useaan otteeseen ollut sellainen olo, että me ennen vuotta 2005 opiskelumme aloittaneet, jotka emme kuitenkaan vielä kolkuttele valmistumisen portteja, olemme joutuneet yhteiskunnallisen kokeilun koekaniineiksi. Niin kaaokseen tutkinnonuudistus on välillä saattanut sekä laitokset että opiskelijoiden mielet.

Juuri tänään sumpilin kolmen eri laitoksen kanssa eri kurssien korvaavuuksista (neljänteen pitäisi vielä joskus olla yhteydessä). Sitä viattomasti tekee jonkin korvaavan luentokurssin ja seuraavaksi havaitsee, ettei korvattua teosta enää olekaan tutkintovaatimuksissa. Tai sitten opintokokonaisuudet on laitettu kokonaan uusiksi. Tai vähintään laitoshenkilökunnan vastaavuualueita vaihdellaan harva se päivä, joten taatusti joka kerta ottaa ensin yhteyttä väärään henkilöön. - Jos ylipäänsä mistään löytää, keneen voisi edes ottaa yhteyttä.

Tiedekunnat ja laitokset tuntuivat vuosi sitten joutuvan aivan liian valmistumattomina tutkinnonuudistuksen kouriin. Viime vuonna oli monenmoista sekavuutta ja harmia. Kiukuttelin moneen otteeseen, kun poliittisen historian aineopinnot menivät kokonaan uusiksi. En ollut vielä ehtinyt tehdä erikoistumisopintoja, mutta olin jo pitkään intoillut lukuisista kiinnostavista kirjapaketeista. Ja sitten mokomat tekevät neljä erilaista linjaa, joiden sisällöstä tuli ensimmäisenä mieleen lähinnä valtio-oppi! Kiinnostavaa toki sekin, mutten ihan välttämättä haluaisi opiskella sitä kahteen kertaan...

Kun sitten vuoden aikana ehdin tottua uusiin kokonaisuuksiin ja päättää, mitkä paketit tentin (ja vähän tenttiäkin), menivät mokomat taas uudistamaan. Vähintään kiinnostavan oloisia kirjoja on heitetty pellolle.

Vuosi sitten oli myös suurta epäselvyyttä proseminaarien kohtalosta. Kovasti vakuuteltiin, että kaikki tekevät tästä lähtien kandin työn omaan pääaineeseensa eikä proseja enää tehdä. Mutta mitä näenkään kun elokuussa avaan opinto-oppaan valtio-opin kohdalta: niin siellä vain lukee kandin tutkielman kohdalla, että sivuaineopiskelijat tekevät proseminaarin!

Äh pöh möh. Ei jaksaisi jatkuvaa sumplimista ja outoja muutoksia. On toki hyvä, että tiedemaailma muuttuu ja sitä kautta opetuksen sisällötkin. Eikö siihen voisi kuitenkin luoda jonkin logiikan ja ennustettavuuden?

Julmia havaintoja liikenteestä ja lasikatosta

Olen tänään vielä lusmuillut flunssassa. Onkin ollut aikaa esim. lukea loppuun uusin Tylkkäri. Lehdessä kerrotaan raakoja faktoja Turun liikenteen tilasta. Euroopan komission Bustrip-hankkeen asiantuntijat ovat arvioineet Turun liikennetilannetta. Tuloksia: Turussa suositaan liikaa autoliikennettä pyörä-, kävely- ja julkisen liikenteen kustannuksella; keskustassa on paljon autoja ja nopeudet ovat kovia; jalankulkijoille ja pyöräilijöille on liian vähän tilaa. Ryhmän pj:n Björn Abelssonin kommentti on kuvaava: "Ongelmat paisuvat mahdottomiksi, ellei autoliikennettä saada vähennetyksi."

Eipä tässä vielä mitään, sillä tämä kehitys on mahdollista havaita ihan itsekin. Masentavampaa oli oikeastaan kaupunginhallituksen pj:n Aleksi Randellin (kok., tietenkin) mielipiteet: "Pitää muistaa, että kyseessä on joukkoliikenteeseen erikoistunut arviointiryhmä. Toisesta näkökulmasta saattaisi saada toisenlaisen tuloksen. Hämeenkadun ja Brahenkadun pyöräteitä on parannettu, ja autot tullaan piilottamaan parkkiluoliin. -- Jos keskustan saavuttaminen autolla tehtäisiin vaikeammaksi, joukkoliikenteen käyttö saattaisi lisääntyä. En kuitenkaan haluaisi nähdä tällaista vastakkainasettelua." Niin, Aleksi. Asioilla on monia puolia ja vastakkainasettelun aikahan on jo ohi. Vai miten se menikään?

Aina kun Kokoomus innostuu viherpesussaan ja esiintyy niin kilttinä ja viattomana ympäristön ystävänä, nämä lausunnot on syytä pitää mielessä. Yhä edelleen se on autoilijoiden puolue, eikä tilanne taida muuttua, jos puolueen nuoretkin (Randell on kolmekymppinen) ovat moisia autojen paapojia. Ongelmathan vähenevät kun autot laitetaan piiloon kivoihin ja ah niin näppäriin parkkiluoliin. Poissa silmistä, poissa mielessä?

Vielä suuremman järkytyksen koin lauantai-iltana valtuuskunnan ohjelmatyöryhmässä. Siellä muutosehdotusten joukossa tuli esiin lasikattoa koskettelevia. Kolme varsin täyspäisenä pitämääni valtuuskunnan miesjäsentä olivat täysin pihalla lasikattoilmiön suhteen. Kukaan ei ollut ymmärtänyt, mitä kyseisellä termillä edes tarkoitetaan! Aivan käsittämätöntä! Missä umpiossa ihmiset oikein elävät? En olisi pystynyt kuvittelemaankaan, että törmään moiseen tietämättömyyteen oman puolueeni sisällä.

Surullisinta asiassa on se, että miehillä edelleen on varaa olla tietämättä lasikatosta. Ehkä tämä tietämättömyys kertoo vankasti omalla tavallaan siitä, kuinka vahvassa naisten alempi asema ja etenemisen esteet yhä ovat. Siellä se lasikatto on, takuuvarmasti.

pp - pikaisesti politiikkaa

Kotiuduin hetki sitten Jyväskylästä valtuuskunnan kokouksesta. Vaaliohjelma tuli hyväksyttyä. Luulen jopa, että siitä tuli aika hyvä. Istuin lauantai-iltana ohjelmatyöryhmässä puolille öin, millä saattaa olla vaikutusta siihen, että kaksi tärkeintä muutosesitystäni meni läpi. Sain ohjelmaan oman kappaleen kiireettömyyden ja jaksamisen merkityksestä sekä joustavista työmuodoista. Lisäksi korkeakoulumaailmalle sain väännettyä toisen kappaleen, jossa korostetaan maksuttomuuden ja akateemisen vapauden tärkeyttä. Nyt voi kai olla aika tyytyväinen itseensä=).

Perjantaina tuli flunssa, joka ei ehkä parantunut kokoustamisesta, joskaan ei onneksi pahentunutkaan. Olo on kuitenkin sellainen, että taidan siirtyä sarjakuvien ja jäätelön pariin. Ei enemäpää politiikkaa tälle viikonlopulle. (Varsinkin kun valtuuskunnan kokouksen lomassa pidettiin lauantainan kolmen tunnin vaalityöryhmän kokous. Aika tiivistä.)

Miehistä taloutta ja liikuntaa

Eilinen aamupäivä hurahti perustuloseminaarissa. Alustukset ja keskustelu olivat ihan kiinnostavia, joskin tuntui, että ainakin osalla käsitys perustulosta oli hieman hakusessa. Semman lomassa jäin pohtimaan perustulokeskustelun - ja laajemminkin talouspoliittisen keskustelun - miehisyyttä. Eilisen seminaarin alustajat, viisi kappaletta, olivat kaikki miehiä. Selvä enemmistö yleisöstä oli yllättäen - miehiä. Kun muistelee kesällä vilkkaasti käytyä perustulokeskustelua sanomalehtien palstalla, ei ole kovin vaikeaa luoda käsitystä sukupuolijakaumasta. Kovin miehiseltähän sekin näytti.

Onko todellakin edelleen niin, että talouspolitiikka koetaan miesten alueeksi? Että se on sitä kovaa politiikkaa, jossa naiset "pehmeine arvoineen" eivät pärjää? Kaipa enemmistö taloustieteen opiskelijoista on jo naisia, mutta tämä ei silti vielä näy julkisuudessa. Isot pojat siellä kiistelevät, kättelevät ja hymisevät. Nainen on kai edelleen lähinnä se koriste. Ensimmäinen naisministeri oli Suomessa jo 1920-luvulla (Miina Sillanpää toisena sosiaaliministerinä v. -26-27 Tannerin demarihallituksessa). Eikö voisi vähitellen koittaa aika, jolloin naisesta voisi tulla myös valtiovarainministeri? Ihan se ensimmäinen sellainen. Ja pääministerikin muuten kuin kokeilumielessä.

Vaikka itse en suunnattoman kiinnostunut taloudesta olekaan (tällainen piilohumanisti pikemminkin=)), se ei takuuvarmasti johdu sukupuolestani. Nainen pärjää talouden maailmassa - niin kuin missä tahansa muuallakin - varmasti täysin yhtä hyvin kuin mieskin. Koska tämä saadaan uppoamaan paitsi sisäpiirin ukkojen päähän, myös meidän omiin päihimme? Kaipa naiset edelleen helposti itsekin jättävät talouden miehille. Ei ei ei! Täyskäännös tähän asiaan!

No, illalla sain taas uuden liikuntaelämyksen. Olin nia-tanssissa. Katselin sitä jo keväällä liikuntakalenterista, mutten päässyt tunneille. Se oli aivan mieletöntä! Saa tanssia juuri niin suureellisesti, itseseensä keskittyen ja villisti kuin tahtoo. Oli valtavan hyvä olo sen jälkeen. Ensi viikolla varmasti uudestaan.

Nyt puolueen vaaliohjelman pariin. Valitettavasti korjailtavaa löytyy edelleen melkoisesti.

Adressipäivä

Tänään olikin melkoinen adressipäivä. Olimme luovuttamassa lastentekolakon adressia eduskunnan naisverkostolle ja varsinkin sen puheenjohtajalle Heidi Hautalalle. Eduskuntatalon portailla luovutimme 2859 nimen adressin. Ansioluetteloilla, tenttikirjoilla, työhakemuksilla, luentomuistiinpanoilla yms. täytettyjen lastenvaunujen takana seisten pidin seuraavan puheen:

"Arvoisa eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja, hyvät läsnäolijat.

Kiitos, että olette saapuneet paikalle vastaanottomaan tämän lastentekolakkoadressin. Osoitatte, että tämä teema on tärkeä, vaikka liian pitkään ja liian monelta taholta siitä on vaiettu eikä sen merkitystä ole myönnetty.

Tämän on nyt muututtava! Vanhemmuuden kustannukset on lopultakin jaettava tasan työnantajien kesken. Lapsi ei ole mikään äidin oma kiva pikkujuttu vaan molempia vanhempia samalla tavoin koskettava suuri asia.

Lastentekolakko aloitettiin virallisesti vappuna 2005. Todellisuudessa se on kuitenkin ollut käynnissä jo pidempään: tutkimusten mukaan suomalaisten ihannelapsimäärä olisi keskimäärin 2,4 lasta. Todellisuudessa lapsiluku on kuitenkin 1,7. Missä ovat nämä puuttuvat lapset?

Nuoret naiset eivät yksinkertaisesti uskalla hankkia lapsia. Nuoria naisia piinataan vuosien pätkätyökierteessä ja elämän epävarmuudessa. Esimerkiksi valtion palkkalistoilla olevista alle 30-vuotiaista naisista vain 10 %:lla on vakituinen työsuhde. Eihän lapsia uskalla tehdä, jos talous on turvattu vain seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin!

Vanhemmuuden kustannusten tasajako on ainoa ja paras ratkaisu tähän ongelmaan. Vasta kun kuka tahansa työntekijä on työnantajalle yhtä kallis kuin nuori nainen, naisten pätkätyökierre saadaan katkaistua. Onkin pöyristyttävää, että näin yksinkertaista ratkaisua – joka kaiken lisäksi on toteutettu muissa pohjoismaissa jo vuosia sitten – näin vakavaan tasa-arvo-ongelmaan ei ole vielä otettu käyttöön.

Hallituksen esitys ei vielä ongelmaa täysin ratkaise. Toisin kuin esityksessä, äitiysloma-ajan palkan korvausprosentti tulisi nostaa sataan ja jakoon tulisi sisällyttää myös sijaisen palkkaamisen kustannukset, äitiysloma-aikana lisääntyneiden sairaslomien ja lapsen sairauden tuomien poissaolojen kulut.

Kun lähdetään kerran tasaamaan kuluja, miksei tasata sitten kunnolla. Kun lopultakin ollaan tekemässä näin hyvä ja tärkeä uudistus, miksi se jätetään näin tökerösti vaillinaiseksi? Jäähän hallituksen esityksen mukaan edelleen kolmannes äitiysvapaan nykyisistä kustannuksista äidin työnantajan maksettaviksi.

Vetoammekin nyt eduskuntaan. Päästäkää käsistänne vain sellainen laki, joka on aidosti tasa-arvoinen ja joka aidosti jakaa vanhemmuuden kustannukset työnantajien kesken. Tehkää laki, jonka jälkeen meidänkin lastenvaunumme täyttyvät muulla kuin ansioluetteloilla, työhakemuksilla ja tenttikirjoilla. "

Naisverkostolaiset ottivat adressin ihan sopuisasti vastaan. Heidi seisoi täysin asiamme takana. Keskustasta tosin tuli oikein kahdella suulla hallituksen kehumista. Onhan se totta, että hallituksen esitys on parempi kuin ei mitään. Ei se silti ole mitenkään autuaaksitekevä. Siinä on puutteita ja olisi ollut paljon järkevämpää tehdä kerralla vanhemmuuden kustannusten aito tasajako. Ja on kyllä vähän ontuva perustelu, että lapsiahan ei tehdä yhteiskunnalle vaan ne ovat suuri ilonaihe vanhemmilleen, kuten keskustan riveistä esitettiin. Juu, näin varmasti on. Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa, että jos yhteiskunta ei tue tarpeeksi lastenhankkimista, täytyy asiaa ainakin pohtia paljon enemmän ja ehkä kokonaan jättää lapset hankkimatta, vaikka kuinka niistä iloa olisikin.

Iltapäivällä olin vielä mukana luovuttamassa opintoraha-adressia eduskuntapuolueiden puheenjohtajille. Opiskelijajärjestöt ovat yhtyneet vaatimukseen, että opintorahaa on nostettava 15 %. Siellä lähetystöjen vastaanottotilassa seisoimme, puhuimme ja hiki virtasi. Silti hallituspuolueet lupailivat edelleen vain ateriatuen nostoa ja keskustelua opintotuesta seuraavissa hallitusneuvotteluissa. Vihreät, Vasemmistoliitto ja kristilliset olivat valmiita ajamaan opintotuen nostoa ja ilmeisesti esittävätkin sitä tänään budjettikeskustelussa. Kiitos siitä. Ehkä tästä voi nähdä paitsi sen, kenellä on arvot kohdallaan, myös sen, missä puolueissa opiskelija-/nuorisojärjestö pääsee todella vaikuttamaan puolueen linjaan=).

Tällaista vaikuttamistyötä tällä kertaa.

Sinänsä ihan suloista, mutta

On sinänsä suloista, että Japanin keisarilliseen perheeseen syntyi lapsi. Vauvat kun yleisesti ottaen ovat. Mutta tähän asiaan liittyy kyllä todella suuri mutta. Miten on mahdollista, että koko maa menee täysin sekaisin ja hullaantuu vain siitä syystä, että lapsukainen sattui olemaan poika! Tyttöjähän keisariperheen nuorimmassa polvessa on jo kolme kappaletta. Mutta ei, vasta kun saadaan poika kehiin, on tulevaisuus turvattu. Dynastia kukoistaa ja pyhä perinne jatkuu.

Käsittämätöntä! Miten japanilainen yhteiskunta voi millään saavuttaa sukupuolten välisen tasa-arvon, jos näin perimmäiset arvot ovat pielessä? Sillä mitäpä muuta tämä kaikki pikkuprinssin ympäröivä juhlinta, pääministerin ylistävät lausunnot jne. osoittaa kuin sen, että mies on naista parempi. Miten pikkutytöt voivat kasvaa itseensä luottaen kohti johtajanpaikkoja ja itselleen tärkeää ammattia - on se sitten poliitikko, insinööri tai kotiäiti - jos heille maan korkeimmat tahot osoittavat, että "Hei, ootsä säkin ihan kiva, mutta toi naapurinpoika on kyllä paljon parempi. Sä riität kyllä johonkin ja hätätilassa me voidaan tehdä susta ihan tärkeäkin ihminen, mutta ei ei. Turha luulla, että voit edetä mihinkään silloin, kun noita kivoja poikia on tavoittelemassa samaa postia."

Eihän Japanin keisarilla ole todellista valtaa, mutta eleenä ja yhteiskunnan tilasta kertovana indikaattorina tämä on kyllä mielestäni melko kuvaava. Enpä haluaisi tällaisiin enää törmätä. Ärsyttää ja kiukuttaa! Grrrr!

(Oikeasti suloista taas on se, kun nimipäivälahjaksi saa vain reiluja, hyvään tarkoitukseen meneviä tai käsintehtyjä asioita=))

PS. Vanhemmuuden kustannuksien jakamisesta aletaan keskustella eduskunnassa. Hallituksen esityksessä on kuitenkin vielä ongelmia. Suunta onkin huomenna kohti Helsinkiä, jossa luovutamme lastentekolakon adressin eduskunnan naisverkostolle. Huomisaamuun kello kahdeksaan mennessä tulleet allekirjoitukset pääsevät mukaan luovutettavaan adressiin. Allekirjoittamaan siis! www.lakko.org

sodasta

Elokuvassa Tohtori Zhivago on eräs hyvin kuvaava kohtaus. Punapartisaanien joukko etenee talvisella arolla ja heitä vastaan kiiruhtaa hajanainen joukkio.
"Pakenetteko toverit?"
"Sotilaita," nainen sanoo hätääntyneenä.
"Punaisia vai valkoisia?" Tiukkaan sävyyn.
"Sotilaita" tyhjä katse, kädenliike kohti taisteluja.

Niinpä. Loppujen lopuksi ei ole väliä, kuka aiheuttaa tuhon, surun ja kuoleman. Kun ihmiset jäävät sodan jalkoihin, "puolet" eivät lämmitä, kun läheiset kuolevat ja kodit tuhotaan. Sota on yksittäisen ihmisen kannalta aina mieletöntä.

Palloja, palloja

Olin tänään ensimmäistä kertaa eläissäni fitball trainingissä. Niitä isoja jumppapalloja, siis. Ei kyllä varsinaisesti ollut mitään leikkimistä, rankkuusasteeltaan se vetoi vertoja ihan kunnon jumpalle. Ja oli hauskaa. Suosittelen.

Matkalla havaitsin laitospuiston kohdalla kyltin "Kastu 2,5". Hyvin ajankohtaista.

Surullisia uutisia

Viime päivinä olen törmännyt kahteen surulliseen uutiseen koskien lapsia. Viikonlopppuna Hesarissa kerrottiin, kuinka huostaanottojen määrä on kasvussa. Perheiden ja lapsien pahoinvointi lisääntyy jatkuvasti. Mielenterveysongelmia on yhä useammilla vanhemmilla. Sosiaalityötä taas heikentää se, että kolmasosa työntekijöistä on pätkätyöläisiä tai epäpäteviä. Yksi syy huostaanottojen ja muiden lastensuojelutoimenpiteiden taustalla on alkoholi. Alkoholin käyttö on monesti riistäytynyt käsistä. Nuorten kohdalla tilanne on pahimmillaan sellainen, että alkoholiongelma on niin nuorella itsellään kuin hänen vanhemmillaankin.

Tuli tätä juttua lukiessa taas mieli oikein taputtaa hallitukselle. Todella kaunista. Lasketaan alkoholiveroa, vaikka takuuvarmasti oli tiedossa, että se väistämättä lisää alkoholinkulutusta, varsinkin väkevien kulutusta. Kuinka kukaan voi olla niin naiivi, että kuvittelee, ettei tämä väistämättä näkyisi perheissä? Lapset jäävät heitteille, lähisuhdeväkivalta lisääntyy jne. Hyvin kaunista. Mutta eipä tässä kaikki. Hallitus koki järkeväksi myös muuttaa lastensuojelun rahoitusta. Lastensuojelun tasaujärjestelmästä luovuttiin vuonna 2005. Tilalle tuli järjestelmä, jossa lastensuojeluun varattavat rahat lasketaan kertoimella, johon vaikuttavat vain ja ainoastaan huostaanotot. Aiemmin lastensuojeluun oli budjetissa kiinteä määräraha. Nykyään raha on vain jossain sosiaali- ja terveydenhuollon alla.

Muutos paitsi tullee vähentämään lastensuojeluun käytettyjä rahoja, myös ohjaamaan kuntia huostaanottoihin sellaisissakin tapauksissa, joissa avohuollon toimenpiteet olisivat paljon järkevämpiä ja tehokkaampia. Saahan huostaanotoista rahaa, muista ei.

Että tällainen lasten asioista välittävä hallitus meillä. "Vauvoilla on vaikeuksia syödä ja nukkua tai sitten he nukkuvat koko ajan. Monet eivät ota lainkaan katsekontaktia, ja osa ei reagoi eikä liiku, on vain. Leikki-ikäisillä aikuisen sylin kaipuu on niin suuri, että lapset tarrautuvat kehen tahansa aikuiseen. -- Yöllä lasten on vaikea jäädä sänkyyn, ja he saattavat käydä monta kertaa tarkistamassa, onko yökkö vielä paikalla." (HS 3.9.2006)

Toinen surullinen uutinen löytyi päivää myöhemmin ulkomaansivuilta. Uutisessa kerrottiin, että lapsityön määrä on yhä edelleen kasvussa Afrikassa. Muualla maailmassa määrä on onneksi vähenemässä. Saharan eteläpuolella joka toinen alle 14-vuotias lapsi tekee töitä joka päivä. Kokonaisuudessaan Afrikka on lapsityövoimassa 1960-luvun lukemissa. Lapset työskentelevät mm. prostituoituina, kaivos- ja rakennustyöläisinä, tuholaismyrkkyjen suihkuttajina ja katukauppiaina. Kaikesta työstä ei makseta edes palkkaa, ja nuorimmat lapset ovat viisivuotiaita. Osa työstä on myös todella vaarallista.

Lapsityön käyttäminen ei vähene, kun Afrikka ei vaurastu. 44% ihmisistä Afrikassa elää edelleen alle eurolla päivässä eli äärimmäisessä köyhyydessä. Myös hiv-tartunnat pakottavat lapset työhön; monesti lapsi on perheen ainoa, joka pystyy tekemään töitä. Vanhemmat ovat joko sairastuneita tai kuolleet. Toisaalta Afrikassa syntyvyys on edelleen todella suurta: joka neljäs asukas on alle viisitoistavuotias. Myös tämä on osaltaan pakottamassa lapsia töihin. Helsingin Sanomat päättää artikkelinsa erään sambialaisen lapsiprostituoidun lauseeseen: "Kuolen mieluummin aidsiin, koska se tappaa hitaammin kuin nälkä."

On päiviä, jolloin en voi olla ajattelematta, että tulkoon kaikki pahuus aikuisten päälle. Me sentään olemme omalta osaltamme sitä aiheuttaneet. Lasten kärsimys on vain asia, jota en kestä. Miksi puolustuskyvyttömimmät ja viattomimmat pakotetaan kärsimään?

Haastepa haaste

Tulin näemmä haastetuksi. Sari oli asialla. Yritetäänpä sitten vastailla.

1. Kirja joka muutti elämääni.
Oivoi. Tämä on aika tuskallisen vaikeaa. Ei kai kirjoja ylipäänsä voi ruveta tällä tavalla listaamaan? Ne on liian ihania siihen! Eräässä mielessä pitäisi ehkä valita jokin hyvä lastenkirja, joita äitini luki minulle ja siskolleni lapsuudessani. Ne kuitenkin sytyttivät kiinnostukseni kirjoihin ja muuttivat elämääni - tai ainakin muovasivat sitä - aika perusteellisesti.

Jotta vältän vaikean valinnan kaunokirjallisuuden saralla, lähden toisaalle. Hyvin konkreettisella tasollani elämäni muutti Eric Hobsbawmin Äärimmäisyyksien aika. Se oli nimittäin pääsykoekirjani Turkuun ja sen myötä päädyin lukemaan poliittista historiaa. Uusi kaupunki, yliopisto jne. Muutos oli kuitenkin melkoinen.

2. Kirja jonka olen lukenut useammin kuin kerran.
Näitä on aivan valtavasti. Monia kirjoja olen lukenut kolme neljä viisikin kertaa. Viimeisin neljännelle (tai saattoi olla viideskin, en ole varma) kerralle päätynyt oli Tolkienin Sormusten Herra.

3. Kirja jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle
Täytyy kai lähteä perinteiselle linjalle: ottaisin varmaan Raamatun. Ei niinkään uskonnollisista syistä vaan siksi, että riittäisi ainakin suhteellisen monipuolista ja -sivuista luettavaa. Ehtisi sitten vaikka tehdä evankeliumien vertailua. Ei varmaan parempaakaan tekemistä olisi.

4. Kirja joka teki minusta hupakon.
Hupakon? Hmm hmm. Näitäkin on varmasti lukuisia, riippuen toki vähän, mitä hupakolla tarkoitetaan=). Varmoja naurattajia ja muutenkin aivan suloisia kirjoja ovat mm. Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist (luetaan mielellään kerran vuodessa, vähintään), Eeva Tenhusen Rakas perhe ja Mika Waltarin Ihmeellinen Joosef.

5. Kirja joka sai minut puhkeamaan kyyneliin.
Tuttu aloitus: monia, monia, niin monia. Ensimmäinen taisi olla Alcottin Pikku miehiä (kohta, jossa John Brooke kuolee) tai Montgomeryn Kotikunnaan Rilla (jossa Walter kokee saman kohtalon). Sittemmin minua ovat itkettäneet lukuisat kirjat Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta Väinö Linnan Täällä Pohjantähden allaan.

6. Kirja jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi.
Jos kunnolla lähdetään utopian tielle: joku sellainen, joka tekee maailmasta onnellisemman paikan.

7. Kirja josta toivon ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu.
Luulen, että tähän tulee vastattua ehkäpä kovin itsestään selvällä tavalla, mutta mitäpä tuosta. Hitlerin Mein Kampf. On kyllä muillakin kirjoilla tehty paljon pahaa, mutta tuo taitaa ansaita tämän kunnian jo pelkän tunnettavuutensa vuoksi.

8. Kirja jota luen parhaillaan.
Loppukesän kestäneenä ikuisuusprojektina on kesken Patomäen Tobinin veron toteutus. Kyllä se vielä tulee luettua. Aktiivisemmin olen ahminut Jeff Smithin Luupää-sarjakuvia. Nyt on menossa kuudes osa Vanhan miehen luola.

9. Kirja jonka olen aikonut lukea.
Luulen, että vaikka lukemiseen olisi määrättömästi aikaa, lukematta olisi silti hurjasti kiinnostavia kirjoja. Olen esim. ajatellut lukea Vihan hedelmät, Sadan vuoden yksinäisyyden, Kurjat, Nukkekodin, Ruusun nimen, Ihmiskunnan viholliset, Humisevan harjun jne. Myös historian alalla olisi lukemattomia lukemattomia kirjoja.

10. Haasta viisi bloggaajaa.
Haastetaan vaikka Siili, miss abled, Maria, Tapio ja Leena.