Kulttuuria, kokemuksia

Kirjoittelin tassa paivana eraana ylos kaikkia erilaisia asioita, joita olen nahnyt tai kokenut. Muutama huomio tannekin.

- Sahellan kasien kanssa. Vasen kasi on taalla saastainen mutta huomaan jatkuvasti tietokonetta opettaessani nayttavani asioita vasemmalla kadella ja monesti viela silla kaikkein pahimmalla sormella, pikkurillilla. Yritan myos koko ajan syoda vain oikealla mutta silti esim. haissa otin vahingossa tarjotun leivan vastaan vasemmalla kadella. Tajuttuani taman otin seuraavan leivan oikealla. Oli tosi alykas olo seista leipa molemmissa kourissa.

- Olen nahnyt naisen kayvan pitkakseen kadulle ja alkavan imettaa lastaan.

- Opetin toisena paivanani ruumiinosia nayttamalla esim. kattani ja kysymalla, miten se sanotaan englanniksi. Paastyani ylhaalta olkapaihin asti iskikin epailys siita, minka ruumiinosan voin nayttaa seuraavaksi.

- Olen nahnyt hautajaissaaton ja punaisiin puetun vainajan.

- Olen lyonyt paani riksan katossa olevaan metallitankoon, kun kuski paatti ylittaa rautatien aika lujaa. Kuhmu otsassa.

- Olen nahnyt lantakakkuja poltettavan energiaksi.

- Olen puhunut paikallisen kanssa puhelimessa ja tama on vain lopettanut puhelun ilman mitaan hyvastelyja, kun asia tuli hoidettua.

- Olen nahnyt kuormajuhtina kameleita, aaseja, hevosia, norsuja ja puhveleita.

- Apina on varastanut kenkani temppelin edesta.

- Olen ostanut kolmellasadalla rupialla tuotteen, jonka lahtohinta oli 1650.

- Olen ollut viisi minuuttia suihkun jalkeen jalleen taysin hikinen.

- Olen nahnyt kadulla ihmisjoukon karjessa alastomana kulkevan jonkinlaisen pyhan miehen.

- Olen nahnyt erittain rehevien naisten kulkevan maha paljaana sareissaan.

- Olen pitanyt sylissa kaksivuotiasta, joka painoi selvasti vahemman kuin puolivuotias kummivauvani.

- Olen lukuisia kertoja kuullut lauseen "Very nice country" ja tiennyt, etta puhujalla ei ole pienintakaan kasitysta, mika se sellainen Finland on.

- Olen jo aika tottunut siihen, etta omat oppilaani saattavat tulla hipeloimaan hiuksiani, kun opetan tietokoneella tai siihen, etta vieraat lapset tulevat kadulla koskemaan.

- Olen nahnyt koko matkan aikana vain joitain kymmenia henkiloautoja. Riksat, bussit, moottoripyorat ja erilaiset kuorma-autot ovat taalla normi.

- Olen nahnyt aivan kasittamattomia maaria roskaa.

- Kadut ovat taynnaan kojuja, joissa myydaan sokeriruokomehua ja erilaisia suolaisia palleroita. Kojuilla nakee harvoin asiakkaita mutta kaipa niiden on pakko kannattaa.

- Enemmistossa ravintoloista tai kahviloista taalla ei tarjoilla alkoholia.

- Teeta myydaan kaduilla pienissa muovimukeissa ja niita myos juoksutetaan sikspakkeina tyopaikoille.

- En ole havainnut eri paikkojen aukioloajoissa mitenkaan jarin suurta logiikkaa.

- Olen tapellut bussissa siita, voiko ikkunasta heitetylla tavaralla varata koko penkkirivin.

- Olen nahnyt rakennustyomaalla tyoskentelevan naisen kantavan lukuisia tiilia yhta aikaa paansa paalla.

Jotain pyhaa?

Kavimme eilen toisen suomalaisen kanssa laheisissa Ajmerin ja Pushkarin kaupungeissa. Vaikka olen ollut taalla jo nelja viikkoa, kavi silti arviointivirhe: vaikka Euroopassa kaksi puolen tunnin matkan paassa toisistaan olevaa pienta kaupunkia voisi hyvin katsastaa samana paivana, taalla tavoite oli vahan turhan kunnianhimoinen. Jai ottamatta huomioon erinainen maara saatoa ja kuumuutta.

Seka Ajmer etta Pushkar ovat pyhia paikkoja. Pushkar on naista se tunnetumpi, jossa nakikin yllattavan paljon lansimaisia turisteja - taalla Jaipurissa kun moisiin ei juuri tormaa. Basaareissakin myytiin lansimaishippihenkisia vaatteita. Hindujen pyha kaupunki on myos "valaistumishenkisten" lankkarien suosiossa. Ajmer taas on muslimien pyhin kaupunki Intiassa. Toisinaan meinaa unohtua, etta Intia on yksi maailman suurimpia muslimimaita. Myos asuntolamme pitaja on muslimi.

Ajmerissa halusin vierailla yhdessa moskeijassa ja yhdessa jainalaistemppelissa. Pushkarissa taas halusin nahda yhden maailman harvoista Brahmanin temppeleista ja eraanlaisen pyhiinvaelluspaikan itselleni - kylpyghatin, josta Gandhin tuhkat on ripoteltu Pushkarin jarveen. Etukateen odotin, etta jossain vaiheessa matkan varrella paasisi jollain tavalla aistimaan pyhyytta, kokemusta jostain ihmisille tarkeasta ja erityisesta.

Ajmerissa moskeijakokemusta hairitsi saato sen kanssa, mita saa ottaa mukaan ja missa kantaa kenkia. Erityisen pyhalta ei myoskaan tuntunut se, kun alueella, johon ei saa ottaa kameraa, paikalliset halusivat silti kuvata kamerakannykalla meita pohjoisen ihmeita. Itse moskeija oli kylla vaikuttava. Kaikkein pyhimman, jossa sijaitsi suufipyhimyksen (nimi ei valitettavasti jaanyt mieleen) hauta, jatin suosiolla valiin, silla halusin antaa sisaan jonottavien ihmisten keskittya rukouksiinsa enka pyrkinyt mukaan pallistelemaan. Sen sijaan yhden suljetun oven edessa naimme todennakoisesti uskonnollisessa transsissa olevan naisen, joka haukahteli ja korahteli. Uusi naky meikalaiselle.

Jainalaistemppeli. No, varsinaiseen temppeliin emme paasseet, silla se oli yksityinen mutta sen yhteydessa oleva valtava kultainen patsasrakennelma oli kylla hieno. Patsaisiin ikuistettuina olivat muun muassa yhden uskonnon profeetan haakulkue ja toisen syntymavuori. Suoraan sanottuna rakennelma oli niin kultainen, etta pyhyyden sijaan tunsin valilla olevani Legolandiassa. =)

Eniten silti harmitti Pushkarissa. Seka jarven luona etta temppelissa joku feikki- tai oikea pappi vaati meita tekemaan jotain kukanheittoseremonioita ja sitten alkoi vaatia rahaa. Rahaa emme antaneet, mutta kokemuksen nama hyypiot kylla pilasivat. Haluaisin nahda asioita itse, tutustua niihin rauhassa ja katsella ymparilleni. Yhta paljon arsyttaa myos tietynlainen uskonnon halventaminen, joka naista tempuista mielestani aiheutuu. En ole hindu. Haluan arvostaa toisten uskontoa ja nahda sen, miten se on osa naiden ihmisten elamaa. Sen sijaan en tasan halua mitaan uskonnon popularisoimistemppuja, joihin joudun osalliseksi. Mitaan pyhaa ei minulle ole siina, etta kosken kukalla otsaani ja heitan sen alttarille. Se ei ole hindulaisuutta. Se ei ole oikein uskontoa kohtaan.

Kaiken lisaksi se toimii itseaan vastaan. Olisin hyvin voinut antaa ihan ok lahjoituksen ainakin temppelille ja ehka jarvellakin. Nyt annoin vain joitain kolikoita, silla rahan vaatiminen arsytti niin paljon. Olisi paremmin lyonyt leiviksi, jos olisimme saaneet olla rauhassa, silla sama reaktio tuli Annallekin.

Taman saadon lisaksi olimme amatooreja ja paastimme verensokerin liian alas ennen ruokailua. Mulla kun yleensa tulee taalla paivalla rehellinen nalka, joten kun eilen ei tullut, en tajunnut, kuinka ruuan tarpeessa silti olin.

Kaikesta huolimatta reissu oli silti hyva. Ajmer-Pushkar -bussiin oli niin kova tungos ja tappelu sisaanpaasysta, ettei Suomessa nae moista missaan. Kyseinen bussi kun on viela niin harvinaista herkkua, etta ihan vain kymmenen minuutin valein paasee reissuun. Nain matkalla myos niin uskomattomia vessoja, etten ennen Intiaa olisi ikina uskonut moisia kayttavani. Yksi olikin pakko jattaa valiin (jalanjalkivessaan on jo tottunut mutta siihen, etta siivottoman lattian reunassa on vain vesikouru, ei tasan ole!) mutta muuten tallainenkin nirsoilija kaytti kiltisti ties mita paikkoja.

Pushkarin jarven nakeminen oli opettavainen kokemus. Jarvea kun ei juuri ole. Se on kuivunut heikkojen monsuunien takia. Ilmeisesti taman vahan epasuoremmin ihmisen aiheuttaman syyn - monsuunien heikkenemisen takana kasittaakseni on seka ilmastonmuutos etta yleinen vuosien vaihtelu - lisaksi alueella on harjoitettu huonoa maanviljelys- yms. politiikkaa.

Kun paasin yli rahanvaatijoiden arsytyksesta, nautin kylla moskeijasta ja temppeleistakin. Lisaksi Pushkarin basaarit olivat mahtavia jaipurilaisiin verrattuna. Niissa kun sai katsella asioita rauhassa ilman etta joku oli heti hihassa kiinni ja tarjoamassa ties mita! Sain myos hyvaa hummusta. Olimme niin puhki, etta paadyimme molemmat lansimaiseen ruokaan. Tai lansimaiseen ja lansimaiseen: ennen tannetuloa en ehka olisi pitanyt falafeleja lansimaisena ruokana. =)

Pushkarissa oli myos mukava nahda yksin matkustavia lansimaisnaisia. Viikon paasta kun itsekin olen sellainen. Kenenkaan muun tyot eivat lopu taalla samaan aikaan omieni kanssa, joten reissaan viimeisen viikon yksikseni. Sain varattua junaliput taalta Udaipuriin, Jodhpurista Jaisalmeriin ja Jaisalmerista Delhiin. Vain Udaipur-Jodhpur -vali taytyy siis taittaa bussilla. Hyva niin, silla vaikka matkustankin junissa kakkosluokassa (luokkia on yhteensa noin kahdeksan ja tama on kai kolmanneksi paras), uskoisin matkan taittuvan mukavammin kuin bussilla.

Mitas muuten? Perjantaina oli pienimuotoinen hiekkamyrsky, tanaan oltiin taas altaalla ja opetuksessa pitaisi sekoittaa tyttojen paat pluskvamperfektin tavallisella ja kestomuodolla. Karsin myos eilen illalla ja tanaan todennakoisesti pienesta ruokamyrkytyksesta mutta nyt olo on jo kohtuullinen. Paivaunet auttavat moneen asiaan.

Hajanaisia huomioita

...intialaisesta byrokratiasta. Sitahan riittaa. Jos haluat ostaa bussilipun, tarvitaan tieto seka sukupuolestasi etta iastasi. Sama patee junalippuihin. Junaliput voi periaatteessa tilata netista mutta turha kuvitellakaan, etta varaaminen onnistuisi kerralla. Ensinnakaan ei ole mahdollista hakea kaikkia junia tietylle matkalle vaan haut on tehtava luokka kerrallaan. Voi siis olla, etta kokeilee tuloksetta esimerkiksi kolme kertaa ennen kuin loytaa yhtakaan junaa. Taman jalkeen saa tapella viela maksamisen kanssa. Ja jos maksaminen epaonnistuu, saa haun tietysti aloittaa alusta.

Intialaisen sim-kortin hankkiminen se vasta byrokratiaa vaatiikin. Pitaa olla passikuva, kopio passista ja viisumista seka todistus Idexilta, etta tyoskentelen kyseiselle jarjestolle. Lisaksi pitaa tayttaa kaksi lomaketta ja tehda allekirjoitus ehka miljoona kertaa. Lisaksi pitaisi olla virallinen todistus osoitteesta kotimaassa. Selitapa siina sitten, etta Suomessa ei yksinkertaisesti saa osoitetta passiin tai ajokorttiin. Juu, USAssa ehka saa mutta mita tekemista silla on eurooppalaisen ostohalujen kanssa Intiassa? Tahan mennessa olen tayttanyt paperit kahdesti ja vain kirjoittanut osoitteen kasin lomakkeeseen. Olen kaynyt puhelinkaupassa ainakin kolmesti. Liittyma toimii viela. Katsotaan, kuinka kay, kun uudet paperini lahtetaan jonnekin keskustoimistoon.

Jottei elama olisi liian helppoa, byrokratiaan tormaa postikorttienkin kanssa. Postimerkkeja voi ostaa ilmeisesti vain posteista. Kortit voi kai lahettaakin vain postista, silla laatikkoja ei juuri muualla nay. Postissa niita sen sijaan on kolmea varia. Oli jo melkoinen halu kaivaa se kuuluisa rautalanka esiin, kun kukaan ei kyennyt vastaamaan kysymykseen siita, mika olisi oikea laatikko ulkomaiselle postille. Lopulta yksi virkailija vain otti korttini. Tieda hanta, mihin siita paatyivat.

...yhteisasumisesta. Meilla on hyvahenkinen huone. Ihmisilla on suunnilleen sama vuorokausirytmi ja siisteyden taso. Joskus vahan kuitenkin kiristaa hermoja, kun joku toinen on paattanyt pesta pyykkia juuri samaan aikaan kuin itse olisin halunnut tai menee suihkuun juuri, kun olisi kiire paasta vessaan. Paapiirteittain asuntolaelo sujuu ihan kohtuullisesti. Vedentulo loppuu tosin juuri silloin, kun haluaisi menna suihkuun ja sahkot menevat poikki kaikkien kuumimpaan aikaan. Netti toimii takkuillen. Uusin versio on tama, jossa monet sivut aukeavat mutta esim. facebookiin ei paase kirjoittamaan mitaan, vaikka lukemaan paaseekin. Hyttysverkot saimme kahden viikon odottelun jalkeen. Voi kuinka kuuma niiden alla on nukkua!

...opettamisesta. Joskus niin kaipaan sita, etta meilla olisi oppilaiden kanssa jokin toinen yhteinen kieli kuin englanti, jolle voisin kaantaa asiat. Minulla on kylla tulkki suurimman osan aikaa kaytettavissa mutta valilla on pienia epailyksia siita, kaantaako tama asiat samalla tavalla kuin sanon ne. Monia asioita pystyy ihan kohtuullisesti selittamaan eri sanoin (olen taman jalkeen entistakin parempi Aliaksessa!) mutta joskus meinaa menna sormi suuhun. Selitapa vaikka sanat already tai on the contrary voimatta sanoa suoraa kaannosta.

...englanninkielisista. Meilla on taalla useita natiivienglanninkielisia. Osalle heista tuntuu olevan liian vaikeaa tajuta, ettei englanti ole mikaan maailman napa. Ei, tuktuk-kuski ei ole fucking asshole vaan ei nyt vaan ehka osaa sita armasta englantia. Toisinaan taas voisi miettia, kuinka kovaan aaneen kailottaa arvioita intialaisista - joku ymparilla kun kuitenkin osaa englantia. Eika oikeasti ole maailmanloppu sekaan, jos opetuksen esimerkkivirkkeessani on yksi sana vaarassa kohtaa tai tytot kirjoittavat favorite, eivatka favourite. Joskus tekisi vain mieli muistuttaa siita, etta maailman puhutuin kieli on mandariinikiina eika suinkaan englanti...

...ruuasta. Olemme kayneet pariin otteeseen ulkona syomassa. Siella olen lopulta saanut sita kauan kaipaamaani naan-leipaa. Eilinen naan oli niin hyvaa. En olisi millaan jaksanut syoda sita loppuun mutten vain voinut lopettaa. Myos karkit ovat hyvia. Erityisesti taatelia ja mantelia sisaltavat neliot ovat jokseenkin taydellisia. Enpa ainakaan laihdu taalla.

Saadon paiva

Eilen oli kylla melkoisen saadon paiva. Loppujen lopuksi jai hyva maku suuhun mutta pitkin paivaa kylla arsytti. Olin sunnuntaina valmistellut normaalisti tunnit, vaikka vasytti eika olisi jaksanut. Kun aamulla paasimme toisen vapaaehtoisen, brittilaisen Katyn, kanssa toihin (odotin ensin melkein kymmenen minuuttia hanta kadulla, mika jo alkoi arsyttaa), meille kerrottiinkin, etta yksi Idexin tyontekija oli paattanyt, etta mennaankin elaintarhaan. Me emme tienneet sita, oppilaat eivat tienneet sita. Edelleen mietityttaa, kuinka moni myohassa tulija kavi ihmettelemassa suljetun oven takana.

No, odottelun jalkeen paasimme lahtemaan elaintarhaan. Meita oli 16 samassa tuktukissa, ja kuumuus oli melkoinen. Kun olimme ostaneet liput kaikille, ovella selvisikin, etta minun ja Katyn pitaa maksaa viisinkertainen hinta, koska olemme ulkomaalaisia. 100 rupiaa ei ole paljon, mutta siina vaiheessa, kun se pitaa maksaa paikasta, jonne ei olisi halunnut menna ja jota ei itse ollut paattanyt, alkaa jo kiukuttaa. Soittelimme Idexiin ja saadimme. Lopulta maksoimme summan ja lahdimme kiertamaan. Oli todella kuuma. Vetta ei ollut riittavasti mukana, kun kumpikaan meista ei ollut varautunut siihen, etta joutuukin viettamaan paivan suorassa auringonpaisteessa. Verensokerikin alkoi laskea.

Ja ne elainparat. Olosuhteet olivat juuri niin huonot kuin pelkasin. Apinat olivat hakeissa. Krokotiilit olivat ainoat elaimet, joilla nain olevan vetta. Enemmisto muista oli hiekka- tai kivitasangolla, jossa ehka oli yksi varjo, jossa maata mutta ei mitaan vihreaa eika aavistustakaan lajinmukaisista olosuhteista. Elaintarhan museo mainosti tyotaan sukupuuton ehkaisemiseksi mutta oli taynna taytettyja elaimia.

Kun lopulta paasimme takaisin keskuksellemme, olo oli jo aika huono. Olisin jaksanut sen ihan hyvin, jos oppilailla olisi nayttanyt olevan mukavaa. Nain ei kuitenkaan ollut. Myos heilla oli liian kuuma eika kukaan vaikuttanut edes lahdettaessa jarin innostuneelta. Vietimme siis paivan elaintarhassa, josta maksoimme liikaa (oppilailla tuskin on ylimaaraisia rahoja, joten 20 rupiaa hengelta tuntuu heillakin), jonne emme olisi halunneet menna ja jossa oli aivan liian kuuma. Todella hieno jarjestely.

Illaksi olimme saaneet kutsun yhden oppilaan siskon haihin. Olin innoissani ja ostanut jopa sarin, vaikka en ollut moista ajatellut hankkia. Jalleen odottelin kadun varressa. Tulkkimme, jonka piti tulla mukaan, olikin sairastunut, joten minut kaskettiin odottamaan toisten asuntolaan. Siella sita sitten odotettiin. Vaaraoppisesti mulla oli sarin alla housut, minka vuoksi en olisi voinut kayda vessassa. Aikani odoteltuani paatin kayttaa toisen asuntolan vessaa, kun siella oli kuitenkin sarinsitomistaitoisia ihmisia paikalla. Tasta se draama syntyikin. Tai ei siis vessassakaynnista vaan siita sitomisesta. Olin kysynyt tulkiltamme, voinko pitaa sarin kanssa omaa toppia, mika kuulemma oli ok. Myos kaksi sarini alun perin sitounutta paikallista naista piti sita ihan hyvana. Sen sijaan tama neljas nainen nosti suuren draaman asiasta ja sitten aherrettiin, jotta saatiin paita peittoon. Aloin olla jo melkoisen vasynyt ja arsyyntynyt.

Lopulta sitten lahdimme puolitoista tuntia alkuperaisesta ajasta myohassa. Lahdimme kahdestaan, kun paikalliset olivat sairaina. Kun kasin jalkeen saavuimme haapaikalle, ei siella ollut ketaan. Haapari tulee ehka yhdeksalta. Olimme molemmat todella arsyyntyneita kaikkeen, myos toisiimme ja suunnilleen murjotimme.

Vahitellen paikalle alkoi saapua muitakin. Oppilaamme tuli ja paasimme juttelemaan hanen, ystaviensa ja veljensa kanssa. Tunnelma alkoi nousta. Kaikki olivat tosi ystavallisia. Haaparia ei nakynyt mutta kaikki alkoivat syoda. Ruoka oli todella hyvaa. En oikeastaan ehtinyt edes jonottaa sita, silla oppilaamme antoi minulle oman lautasensa ja jotkut muut hakivat viela leivankin.

Paikalla oli ilmeisesti noin parisataa henkea. Olimme kylla vahan nahtavyyksia mutta ystavallisessa mielessa. Vaivaannuttavaa oli vain silloin, kun selvisi, etta ruuan jalkeen pitaisi tanssia. Eipa siina mitaan, tanssitaan vain. Selvisi kuitenkin, etta meidan olisi pitanyt esiintya koko porukalle. Katy ei suostunut tanssimaan ja siina vaiheessa jai tanssimiset multakin. Omissa vaatteissani olisin ehka viela voinut tanssia mutta tanssia yksin ymparillani viisi ja puoli metria kangasta, jossa liikkuminen oli vahan kankeaa ja katsomassa kaksisataa todella tanssitaitoista ihmista - se oli jo vahan liikaa.

Tanssin jalkeen meidan piti lahtea. Morsiuspari ei edelleenkaan ollut saapunut, vaikka kello lahenteli puolta yhtatoista. Olivat myohassa, kuulemma. Lahtemisen syy ei taysin selvinnyt. Kai osin kyse oli siita, etta oli meille myoha ja osin kai siita, etta joku poika oli flirttaillut Katyn kanssa ja siksi hanen oli turvallisempaa lahtea. En uskaltanut jaada juhliin yksin, vaikka olisi haluttanut, silla en halunnut matkustaa yksin pimealla. Olimme siis ottamassa tuktukia kohti kotia. Olimme jo sopineet hinnasta, kun oppilaamme ja ilmeisesti siis myos morsiamen veli kuitenkin oli sita mielta, etta he vievat meidat kotiin. Nainpa siis kaksi veljea hyppasi moottoripyoriin. Eipa siina oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin istua naistensatulaan taakse ja toivoa parasta.

Hyvin kaikki menikin. Molemmat ajoivat tosi varovasti eika liikenne ollut kova. Enpa kuitenkaan etukateen olisi uskonut, etta ensimmainen kerta moottoripyoran kyydissa tapahtuu sari paalla ja ilman kyparaa!

Jai hyva mieli. Kaikki olivat meille hurjan ystavallisia. En pysty kuvittelemaan tilannetta, etta Suomessa ylipaansa kutsuttaisiin melko ex tempore kaksi melko vierasta ulkomaalaista haihin. Ja vaikka kutsuttaisiinkin, etta morsiamen sisarukset jaksavat huolehtia heista koko illan. Ja vaikka huolehtisivatkin, etta morsiamen veljet oikeasti lahtisivat kesken juhlien viemaan naita kotiin.

Nyt jo naurattaa. Paivan koko saatoon pystyy jo suhtautumaan huumorilla ja haat olivat todella hieno kokemus, vaikka morsiusparia en nahnytkaan (olisin niin halunnut nahda morsiamen!). Tana aamuna tulkkimme soitti mulle. Ei toita tanaan, koska niin monet oppilaat olivat haissa. Tata se kai on, Intia.

Pikku naisia

Opetussessioni on puolessa. Olen opettanut kaksi viikkoa ja paivan ja samainen maara on edessa. Tyo on rankkaa ja valilla arsyttaa. Valilla taas tulee hyvia fiiliksia ja iloja. Oppilaat tulevat ja menevat vahan miten sattuu. Voi olla, etta joku on valissa nelja paivaa pois ja tulee sitten taas. Toinen saattaa taas tulla aina tunniksi kesken paivan. Meita periaatteessa talla viikolla ohjeistettiin luomaan kahdenkymmenen hengen ryhmat vain saannollisesti kayvista tytoista ja naisista ja kieltaa loppuja tulemasta. Varmaan se helpottaisi mutta toisaalta tuntuu tylsalta tehda tuollaista enaa tassa vaiheessa. Uusia tulee joka paiva ja vanhoista on oikeasti aika vaikea sanoa, ketka todella ovat saannollisesti kayvia. Jatkan nyt ainakin viela nain, etta ovet ovat auki kaikille.

Englannin tunnit ovat mukavampia kuin tietokoneen opettaminen. Niilla kaikki ovat mukana ja minulla on myos tulkki. Tietokonetunneilla taytyy aina yrittaa keksia muille jotain muuta tekemista, kun muutama istuu koneella. Keksiminen ei aina meinaa onnistua - ja vaikka onnistuisi, ei ohjeita valttamatta noudateta. Esimerkiksi eilen kavimme lapi pitkan listan verbeja. No tanaan pyysin oppilaita piirtamaan kuvia naista verbeista ja nimeamaan kuvat. Hah, yhtaan verbikuvaa en nahnyt. =) Lisaksi tietokonetunneilla uudet oppilaat aiheuttavat vahan ongelmia, kun joka paiva mukaan tulee joku, joka ei ole koskaan esimerkiksi kayttanyt hiirta.

Tanaan myos tanssittiin. Pidimme eilen ja tanaan tunnit niin, etta toinen vapaaehtoinen opetti vain englantia ja toinen vain tietokoneita, jotta meille jai aikaa muullekin. Eilen jaoimme oppilaat kahteen ryhmaan ja pyysimme ryhmia valmistelemaan tanssin ja esittamaan sen. Voittajaksi valitsimme tietysti sen, jossa koko ryhma oli paremmin osallisena - toisessa ryhmassa kun kavi niin, etta vain innokkaimmat paasivat osallisiksi edes tanssin suunnitteluun, saatikka itse tanssimiseen (itse esitykset olivat siis todella hyvia molemmilla). Tanaan sitten oli meidan vuoromme oli oppilaina. Tanssiminen oli mahtavaa! Olin osan aikaa aika pihalla enka enaa muista askelten jarjestysta mutta oli hauskaa. Lisaksi oli mielestani todella hyva, etta tytot ja naiset nakivat, kuinka emme osanneet mitaan ja paasivat vahan nauramaankin meille. Erityisesti on mielestani aina hyva, jos intialaiset paasevat edes vahan nauramaan englantilaisille. =)

Tanssi on taalla aivan eri roolissa kuin Suomessa. Monet ujot ja hiljaiset tytot voivat intoutua todellisiksi tanssijoiksi. On uskomatonta, kuinka tanssit ja laulut osataan - kun yksi alkaa laulaa, muut osaavat yhtya mukaan ja tietavat, millainen tanssi tahan lauluun kuuluu! Selitapa naille sitten, etta meilla ei ole ihan tallaista tanssiperinnetta Suomessa... Jo pienet lapset tanssivat. Meilla on jatkuvasti yleisona myos poikia. Eras ehka noin seitsemanvuotias poika irrotteli eilen oikein kunnon Bollywood-liikkein. Oli valilla vaikea pitaa vakavaa naamaa, kun poika paasteli oikein kunnon viettelyeleita. =)

Eras tytoista on niin tuttu. Tunnistan itseni niin hyvin. Han istuu yleensa eturivissa, on aina nopein ja osaa todella hyvin. Kun joudumme odottamaan hitaampia, naen, etta hanta arsyttaa mutta han silti odottaa hiljaa. Han vetaytyy vahan sivummalle tanssien aikana ja on melko ujo. Oih, peruskouluajat!

Puoluekokous intialaisittain

Kavin eilen leffassa. Se oli aivan mahtava kokemus. Teatteri oli Raj Mandir, yksi koko Intian kuuluisimmista ja luullakseni vanhimmista. Se oli vaaleanpunainen, valaistu vihrein valoin ja sisalsi mm. esiripun. Ihmiset tulivat ja menivat vahan pitkin leffaa ja mattimyohaisia ohjattiin oikeille paikoille taskulampun avulla. Kannykkaan puhuttiin ja pikkulapset itkivat. Elokuvan parhaissa kohdissa paitsi naurettiin, myos vislattiin ja taputettiin. Mieletonta!

Enta itse elokuva sitten? Kyse oli jonkinlaisesta poliittisesta trillerista nimelta Raajneeti. Tarinan alussa vanha puoluejohtaja halvaantuu ja hanelle ryhdytaan valitsemaan seuraajaa. Seuraa kakkosmiehen salamurha, yhden homon painostaminen vaihtamaan puolta tappamalla taman kumppani (ja myohemmin myos mies itse), pari muuta murhaa, autopommeja, kidnappaus, juuri selvinnyt raskaus, joka paattyy auton rajahdykseen ja lopun uskomaton gansterihenkinen kaksintaistelu autotallissa. Hyviksia ei oikeastaan ole vaan lopulta kaikki osapuolet paatyvat kayttamaan vakivaltaa. Henkilogalleriasta loytyi niin ylaluokkaisia johtajia, kansaan vetoava urheilusankari (en voinut olla ajattelematta Paavo Arhinmakea=)), naruja taustalla kiskova iakas mies, joka vasta lopussa nayttaa tunteensa, alun viattomalta ulkopuoliselta nayttava rillipaa, joka osoittautuukin kovimmaksi tappajaksi. Tietysti kaikki ovat sukua toisilleen ja tietysti on itsestaan selvaa, etta valta siirtyy dynastian sisalla. Kansalta ei kysyta mutta kovasti se silti hurraa ja palvoo johtajiaan.

Enta naiset? Pitkaan naytti silta, etta naisten rooli oli sopeutua, antaa anteeksi ja kaataa teeta. Vahan tosin yritettiin saada hyotya seksin avulla. Tassa kohtaa lopulta yllatyin eniten. Ainoat, jotka olivat vakivallan ulkopuolella olivat yhden veljen vaimo (joka tietysti oli pakolla talle naitettu, vaikka rakasti toista veljea) ja veljesten aiti. Kun melkein kaikki miehet olivat murhanneet toisensa, nostettiin lopulta tama nuori nainen joukkojen johtajaksi. Tottahan toki hankin oli tullut (ehka yhdesta kerrasta?) raskaaksi, joten suku kuitenkin jatkui.

Mieletonta. Kun yhden miehen lansimainen tyttoystava valitti miehen kaytosta (oli tajunnut taman syyllistyneen kidnappaukseen ja murhaan), miehen vastaus oli "It's politics." Vastaansanomatonta. Tama oli myos harvoja englannin kielisia lauseita leffassa. Muuten se oli hindiksi mutta yllattavan hyvin karryilla silti pysyi. Eleet ja varsinkin katseet olivat mahtavia. Katsottiin pitkaan, liikuttiin hidastetusti. Seksia tapahtui kolmasti - ensimmainen kerta ehka noin kahden tunnin jalkeen - ja talloin oli aina valot pois ja oltiin peiton alla. Aanet olivat kovia lapi leffan, kuvan laatu vahan vaihteli ja naytos sisalsi myos valiajan. Vielakin naurattaa, kun ajattelee. Taytyy menna ehdottomasti uudestaan.

Parranajo kadulla? Hoituu!

Taalla eletaan kadulla. Melkein mita tahansa voi tehda - ja tehdaan - kaduilla. Kaupan on vaikka mita: hedelmia, ruokaa, moottoripyorakyparoita, saviruukkuja, kukkia temppelissa kayntia varten. Sita stereotyyppisinta kadulla myyntia en tosin ole nahnyt. Kadunvarret ovat taynna kojuja ja lisaksi kaupustelijat kulkevat karryineen ympariinsa.

Palveluissakin loytyy. Jos haluaa kiillottaa kengat, silityttaa paidan tai ajaa parran, kaikkea on tarjolla. Kadulla voi hitsata tai laittaa ruokaa. Kadulla voi myos levata. Tyolaiset heittaytyvat tauolla pitkakseen kaduille, riksakuskit nukkuvat riksoissaan ja kadunvarret ovat taynna nukkuvia koiria. Myos ihmiset nukkuvat kaduilla. Osa pysyvasti. Varsinkin Delhissa nain lukemattomia ihmisia, jotka elavat kadulla. Nukkuvat ehka taivasalla, ehka hokkelissa. Peseytyvat kadulla, syovat kadulla. Kerjaavat kadulla. Kaduilla elaa kokonaisia perheita. Lieko lapsetkin tehty kadulla.

Kadulla roskataan. Kadulla virtsataan. Molempia seka nakee etta varsinkin haistaa. Kadulla odotetaan bussia. Kadulla hengataan (mies)porukassa. Kadulla tuutataan, kadulla huudetaan, kadulla vilkutetaan.

Kadulla ei suudella. Kadulla kulkevat kasi kadessa vain miehet keskenaan ja naiset keskenaan - ja kyse on ystavista tai sisaruksista. Kaduilla ei norkoile yksinaisia naisia. Kaduilla ei noudateta liikennesaantoja.

Stressi-Sini uhkaa

Ei sita karvoistaan paase. Olen alkanut stressata taalla. Tunnit ovat niin rankkoja ja kaoottisia, etta haluaisin valmistella ne kunnolla. Osa tytoista ja naisista myos tietaa asioita jo sen verran hyvin, etta he tuntuvat kriittisilta, jos opetan helppoja juttuja - jotka taas ovat valttamattomia vahemman osaaville. Kaytan aika paljon aikaa valmisteluun ja/tai kirjoitustehtavien korjaamiseen. Se on tarkeaa, totta kai, koska toihinhan tanne tulin. Silti harmittaa. Eivat muutkaan kayta koko aikaansa tyohon, joten miksi juuri minun pitaisi?

Ei sita varmasti kukaan muu vaadikaan kuin mina itse. Jain eilen pohtimaan, etten ole viela oikein edes tajunnut olevani taalla, kun elan eraanlaista arkea taallakin. Siihen haluan muutoksen. Haluan elaa vahan hitaammin ja kevyemmin, katsoa enemman sivuille ja kavella rauhallisemmin. Haluan elaa tata maata, ei vain tuntejani. Koska kadulla kulkiessa ei saa hetken rauhaa esim. riksakuskien kyytitarjouksista tai kaupustelijoista, olen helposti vahan area ja kuljen eteenpain sivuille katsomatta, jotten joutuisi koko ajan hairityksi. Ehka tassa ei ole jarkea. Ehka yritan kestaa vahan enemman huuteluja ja samalla katsella vahan tarkemmin ymparilleni.

Parempi nayttaa turistilta kuin olla kokematta maan ihmeita. Viime lauantaina olinkin oikein turisti - kavimme Agrassa katsomassa Taj Mahalia. Se oli kaunis. En silti rakastunut siihen. Olen taalla paatynyt siihen, etta minuun vetoavat enemman sellaiset kauniit kohteet, jotka ovat vahan yllattavia. Paikat, joista en tieda paljoa, joista en ole nahnyt juuri kuvia. Niiden kauneus tulee uutena, yllattaen. Oli Taj Mahalissakin uutta ja oli todella hienoa nahda, kuinka se asettuu maisemaan ja tuntuu leijuvan. Olen tyytyvainen, etta kavin siella. Silti odotan viela enemman yllattavaa kauneutta. Mielestani myos kauniin ja rapistuneen, jopa rahjaisen yhdistelma on melkeinpa paras. Ei liian hyvakuntoista, ei liian sliipattua vaan elaman merkkeja, vierekkain kiiltavaa marmoria ja rapistuvaa maalia. Se on vetoavinta.

Ruokaa, ruokaa

Olen tunnetusti vahan hankala syomisten suhteen. Taalla yksi hankaluus on poistettu: liharuokaa ei tarvitse pelata eika soijaakaan tarjota. Muuten sen sijaan olen ollut niin urhea, etta saisitte olla ylpeita! Syon joka aamu aamiaisella hilloa, koska se on ainoa asia, jota laittaa chapatien paalle. Olen myos syonyt seka mangoa etta papaijaa, jos ne ovat olleet ainoita tarjolla olleita hedelmia. Syon myos kiltisti ruokaa, josta en tieda, mita se sisaltaa. Esimerkiksi Delhin-paivani ainoan aterian koostumus ei koskaan ole koskaan selvinnyt. Jotain hapanta se oli.

Ruoka taalla on hyvaa. Asuntolan ruoka ei tosin veda vertoja kotimaisten intialaisten ravintoloiden ruualle mutta se onkin ymmarrettavaa, kun yksi tai kaksi ihmista kokkaa kolme ateriaa yli kahdellekymmenelle hengelle joka paiva. Ravintoloissa olen syonyt vasta pari kertaa mutta silloin kylla maistui. Asken ostin ensimmaiset intialaiset karkit (tahan asti olen syonyt vain suklaata) mutta en ole viela maistanut. Hassuilta ne nayttivat.

Joitain asioita kaipaa. Tietysti salmiakkia ja lakritsaa. Selkein kaipauksen kohde on silti "oikea" leipa. Tarjolla on lahinna erilaisia chapatin muotoja eli lahinna meikalaista rieskaa muistuttavia lattysia. Toisinaan aamiaisella on paahtoleipaa, mika on ankeampaa: vikivalkoista leipaa ilman mitaan makua tai ravintoaineita. Hedelmia haluaisin myos lisaa. Olen noudattanut ohjetta syoda vain hedelmia, joita voin itse kuoria eika niita loppujen lopuksi ole ihan hirveasti saatavilla. Taalla on tahan aikaan vuodesta erittain kuivaa, joten mitaan Eedenin puutarhoja ei ole tarjolla. Aamiainen on myos lahes aina makea, mika alkaa vahan tympia.

Keliaakikoilla olisi taalla vaikeaa. Joka aterialla leipa on keskeinen osa - riisia on tarjolla ehka joka kolmas paiva. Proteiinia saa onneksi toisinaan erilaisista pavuista tai linsseista mutta ei kylla varmaan riittavaa maaraa. Osa vapaaehtoisista valittaa, etta ovat laihtuneet taalla mutta itsellani tata ongelmaa ei varmastikaan ole. Jos ruuasta (usein rasvaisesta) ei tule riittamiin, napostelu varmasti pitaa linjat paikoillaan. =)

Virallinen valitusosio

Eilen ja tanaan on ollut vahan sellaisia paivia, etta suklaalle on ollut tarvetta. Ei mitaan oikeita ongelmia mutta erinaisia pienia juttuja, jotka yhdessa arsyttavat.

1. Opetusryhmani on todella iso ja siihen tulee koko ajan uusia ihmisia. Oppilaat tulevat pitkin paivaa, joten koskaan ei tieda, kuinka monta heita loppujen lopuksi on. Tanaan oli vahintaan 20. Opeta siina sitten yhdella tietokoneella asioita ihmisille, jotka eivat ole koskaan koskeneetkaan koneeseen. Tunnit ovat melko kaoottisia, silla meilla on myos koko ajan suuri maara lapsia yleisona. En ehdi koskaan pitaa taukoja paivan aikana, joten vessaan paasee noin neljan tunnin jalkeen ja lounaan saa vasta vaille kaksi. Verensokeri alkaa olla jo aika alhaalla...

2. Vessapaperia saa yhden rullan per henkilo viikossa. Kerran viikossa. Olimme tassa valissa kaksi-kolme paivaa ilman, silla paperia ei vain ollut. Erittain napparaa. Lisaksi huoneemme kylpparia kayttavat toisinaan jotkut random intialaiset, joten esim. sunnuntaina emme paasseet kylppariin, kun olisimme tarvinneet sita.

3. Muurahaiset menevat suklaaseen.

4. Tuktukien kyydissa on sellaista, etta valilla tuntee kaikkien sisuskalujen vaihtavan paikkaa. Tiet eivat ole ihan primakunnossa.

5. Muiden vapaaehtoisten ja harjoittelijoiden vapaa-ajanviettotapa tuntuu olevan lahinna shoppailu. Ma tahdon nahtavyyksia!

6. Tyopaikan tietokoneesta saa sahkoiskuja. Sain maanantaina yhden, eilen kolme, nelja ja tanaan kaksi. Koko ajan saa toisaalta pelata iskuja ja toisaalta taas niihin ei ole tottunut, joten jokainen tulee yllatyksena. Tanaan kavi onneksi tietokoneen korjaaja ja ilmeisesti sahkomieskin tulee kohta.

Oikeasti asiat menevat ihan hyvin. Vahan arsyttaa vain toisinaan, varsinkin nain iltapaivisin, kun on juuri tullut "kotiin" rankan paivan jalkeen ja pitaisi alkaa valmistella seuraavia tunteja. Onneksi en opiskellut opettajaksi.

Eloni kavelevana nahtavyytena

Olin varautunut siihen, etta taalla tuijotetaan. Siihenkin olin ainakin vahan varautunut, etta ymparilla yritetaan myyda tai tyrkyttaa jotain. Sen sijaan siihen en ollut varautunut, etta lansimainen on taalla kaveleva nahtavyys. Tama tuntuu patevan kaikkiin lansimaisiin mutta erityisesti naisiin ja vaaleisiin. Ihmiset haluavat koskea. Lapsilla se on suorasukaisinta: he saattavat juosta jostain, koskettaa kattani ja juosta pois. Aikuisilla tama nakyy lahinna siina, etta he pyrkivat kattelemaan. Kattely ei kuulu paikallisiin tapoihin, mutta lansimaisia halutaan kylla katella milloin vain voidaan.

Oudointa on silti, etta meita halutaan kuvata. Lauantaina meita oli kymmenkunta vapaaehtoista bussikierroksella ympari Jaipurin. Lansimaisia turisteja ei ollut juurikaan (kaikkialla on tietysti varoiteltu siita, etta tama on kuumuuden takia huonoin aika matkustaa) mutta intialaisia turisteja sen sijaan riitti - taalla on tahan aikaan kesaloma. Kaikkialla joku oli pyytamassa samaan kuvaan perheensa kanssa. Olen hymyillyt pikkutyton kasikynkassa, koko perheen keskella, perheen naisten kanssa, perheen miesten kanssa, jonkun kanssa kaksistaan ja toisten kanssa kolmistaan. Kun lampotila oli lahella neljaakymmenta ja kierros kesti yli yhdeksan tuntia, hymy alkoi olla aika vahissa viimeisissa kohteissa.

Kuvasin kylla itsekin paljon mutta tyydyin tavanomaisempaan kuvaamiseen: rapsin kymmenia kuvia linnoituksista, temppeleista, patsaista, astrologisista mittausvalineista jne. Kiersimme kaikki Jaipurin "keskeiset" nahtavyydet mutta monet niista haluan kylla nahda uudestaan. Ennen matkaa lueskellessani yllatyin siita, kuinka uutta taalla ovat. Olin jotenkin ajatellut, etta Intia on vanha korkeakulttuuri ja siksi taalla on kaikkialla satoja ja satoja vuosia vanhoja asioita. Koko Jaipur on kuitenkin perustettu vasta 1700-luvulla. Yksi linnoitus, jossa kavimme, oli tata vanhempi mutta enemmisto kohteista oli muutaman viime vuosisadan ajalta ja esimerkiksi molemmat katsastamamme temppelit olivat 1900-luvulta. Historioitsija taisi kaivata vahan keskiaikaa. =)

Todella kaunista taalla silti on. Tai siis paikka paikoin. Kadulla olevat roskat, laihat lehmat tai lehdettomat puut eivat ole erityisen kauniita. Sen sijaan ihmiset ovat, naisten vaatteet vareineen ovat ja monet rakennukset ovat. Vanhassa kaupungissa on viela paljon kierreltavaa - Tuulten palatsi (Hawa Mahal), kaupungin portit ja basaarit odottavat viela.

"Voiko Suomessa menna naimisiin eri kastiin kuuluvan kanssa?"

Tanaan oli ensimmainen paivani opettajana naisten keskuksessa. Paiva sisalsi suuren maaran saatoa, silla oppilaat osasivat enemman englantia kuin kuvittelin, sahkot olivat poikki eika tietokonetta voinut kayttaa, toinen vapaaehtoisopettaja oli kipea ja vedin koko 20-30 hengen ryhmaa ja muuta sen sellaista. Kaipa se kohtuullisesti silti meni. Yksi paikallinen tytto oli tulkkina, mika helpotti paljon. Osa tytoista ja naisista on ujoja mutta osa osallistuu innolla. Eikohan se siita vahitellen helpota muidenkin kanssa. Maanantain tunneille osaan ehka nyt valmistautua paremmin, kun minulla on jo vahan kasitysta siita, mita he osaavat ja kuinka kauan minkakin asian kanssa menee. Toivottavasti. Tyo on aika rankkaa, silla pidimme kolme tuntia putkeen ilman taukoja tassa kuumuudessa.

Opetuksen jalkeen ensimmaiset pyysivat minut jo kotiinsakin. On tarkoitus, etta pari kertaa viikossa tekisimme vierailuja oppilaiden luo, keskustelisimme koulusta, kyseisen oppilaan edistymisesta ja niin edelleen. Tamanpaivainen vierailu ei tosin tayttanyt tuota tavoitetta, silla en tokikaan osannut sanoa edistymisesta mitaan. Muutenkin istuin lahinna koristeena, kun tulkkini jutteli perheen kanssa. Kerroin heille kuitenkin vahan suomalaisesta koulujarjestelmasta ja kaytannoista. Aloin vain selittaa, etta meilla ei ole kaytossa myotajaisia (tasta siis erikseen kysyttiin), kun tulkkini kysyi, voiko Suomessa menna naimisiin eri kastiin kuuluvan kanssa. Selvasti taytyy viela vahan treenata sita, mita voin olettaa muiden tietavan Euroopasta. Kun kerroin, ettei meilla ole kasteja, seuraava kysymys oli, voiko naimisiin menna eri uskontoon kuuluvan kanssa.

Niin, taalla kastit ovat yha voimissaan. Virallisesti ne ovat olleet kiellettyja jo useita vuosikymmenia mutta silti ne ovat kaytossa. Jo nimesta kuulee, mihin kastiin ihminen kuuluu. Kasittaakseni kaikki slummikeskuksessa kayvat kuuluvat alimpiin kasteihin. Vapaaehtoistyojarjestoni Idex vastustaa kasteja. Kun orientaatiossa kysyimme muutamalta jarjeston edustajalta, mita mielta he ovat kasteista, kaikki olivat hyvin tiukkoja: "niista on paastava eroon!". Silti tyota ei tehda akkinaisin liikkein vaan vahitellen. Esimerkiksi meita vapaaehtoisia on pyydetty pukeutumaan paikallisiin vaatteisiin aina toissa ollessamme. Naisten voimaannuttamisen kannalta ei siis ole tarkeinta oikeus pukeutua haluamallaan tavalla vaan meidan sekoittumisemme paikallisiin, jotta tytot saavat osallistua keskuksen toimintaan ja heidan on helpompi lahestya meita.

On ihan ok ajaa vaaraan suuntaan, kunhan vain nayttaa kadella merkkia

Kavin tanaan tutustumassa naisten keskukseen yhdessa Jaipurin slummeista. Slummi oli yllattavan hyvakuntoisen nakoinen mutta ilmeisesti se johtui siita, etta keskus on slummin rikkaammalla reunalla. Tulen tyoskentelemaan keskuksessa seuraavat reilut nelja viikkoa. Opetan tytoille ja naisille englantia ja tietokonejuttuja seka erilaisia vapaavalintaisia asioita, kuten piirtamista, naisten oikeuksia, tanssimista tai vastaavaa, jolla kohottaa itseluottamusta. Vahan jannittaa. En ollut valmistautunut siihen, etta koko tyo on opettamista. Ehka siita kuitenkin selviaa. En ollut keskuksessa tanaan pitkaan mutta tytot vaikuttivat mukavilta ja innokkailta. Paikalla oli myos paljon pikkulapsia, jotka olivat aivan innoissaan meista ja vilkuttivat koko ajan. Niin suloisia.

Meita on keskuksessa yhta aikaa kaksi vapaaehtoista. Alun perin meidan piti vetaa ryhmia eri aikaan mutta toisen tyton astma paheni taalla sen verran paljon, etta tyotamme organisoiva jarjesto oli sita mielta, etta on ehka ihan hyva, jos olemme yhta aikaa. Ehka onni onnettomuudessa, silla tuntuu mukavammalta olla keskuksessa yhta aikaa, vaikka ryhma jaetaankin kahtia ja opetamme molemmat yksin. Voipahan ainakin kulkea matkat yhdessa. =)

En kylla yhtaan ihmettele astman pahenemista. Pakokaasuja on valtavasti eika ilma liene muutenkaan jarin puhdasta. Yleisin ajoneuvo taalla on autoriksa (tuktuk), jotka pujahtelevat mista valeista tahansa. Olen omaksunut paikallisen tavan ja peitan suuni ja nenani huivilla liikenteen vilkkaimmissa kohdissa. Silti on valilla vahan vaikea hengittaa. Melkein pahempi on silti meteli. Ilmeisesti taalla on vain kasitteellisesti mahdotonta ajaa tuuttaamatta, silla silloinkin tuutataan, kun siihen ei ole mitaan syyta. Jos ei ole mahdollisuutta leveilla hienolla autolla, leveillaan naemma kovimmalla aanella. Ajajat myos tekevat u-kaannoksia koko ajan ja saattavat ajaa lyhyita matkoja myos vaaraan suuntaan, jos ovat esim. ajaneet harhaan. En ikina, ikina, koskaan ajaisi taalla mitaan kulkuvalinetta. Kuskit kylla tuntuvat olevan tottuneita tahan liikenteeseen, silla en ole nahnyt yhtaan kolaria missaan.

Tanaan koin myos ensimmaisen sadekuuron. En usko, etta se oli viela monsuunin alkua vaan vain "tavallinen" sade. Sade alkoi akkia, ukosti ja satoi rankasti. Se myos loppui akkia. Vaikka vaatteet kastuivat melko tehokkaasti, tunnin paasta olin jo aivan kuiva. Taalla on niin kuuma, etta kaikki kuivuu nopeasti, jopa hiukseni. Kuumuus rasittaa myos paikallisia. Kuvittelin, etta tama kuumuus kuuluu asiaan. Kuulin kuitenkin eilen, etta tana vuonna on poikkeuksellisen kuumaa. Yleensa kuulemma lampotila on jossain noin 35 asteessa mutta nyt yli 40. Kesat ilmeisesti kuumenevat koko ajan. Eipa ole ilmastonmuutos vierasta taallakaan.

Ensimmainen tehtava hoidettu: perilla!

Eilen meinasi tulla pariin otteeseen uskonpuute. Kone oli ajallaan Delhissa ja paasin sielta turhankin helposti rautatieasemalle - turhan siksi, etta prepaid taksi oli niin prepaid, ettei sita tarvinnut missaan vaiheessa maksaa. Rautatieasemalta ei sen sijaan meinannut loytya mitaan, ei vessaa, ei taravasailoa, ei oikeaa raidetta. Pakenin laheiseen Gandhin puistoon, ja suuri sielu auttoi - uudella etsintareissulla loysin tarvitsemani. =)

Delhissa aikaa oli tuhlattavana kuutisen tuntia. Red Fort oli kiinni enka pystynyt juuri ihailemaan sita edes ulkoa, silla riksakuskit eivat antaneet hetken rauhaa. Vietinkin aikaa jainalaistemppeleissa ja samaisessa puistossa. Ensimmainen uskonpuute iski, kun kavin lounaalla New Delhin puolella (juna lahti siis Old Delhista) ja menin sitten ostamaan prepaid riksaa turisti-infosta. Infon tyypit olivat vankasti sita mielta, etta tunnissa ei millaan ehdi rautatieasemalle. Infon ystavallinen virkailija lupasi riksakuskille kuitenkin puolitoistakertaisen summan ja erilaisia oikoteita kayttaen paasin hyvinkin ajoissa perille. Toinen uskonpuute iski asemalla. Junassa oli paalle kolmekymmenta vaunua eika oikeaa meinannut millaan loytya. Taallahan on ykkosluokassa se nappara tapa, etta lipussa ei lue paikkatietoja vaan aseman seinalle tulee paria tuntia ennen pitkat listat, joista sitten etsitaan oma nimi ja sen perusteella suunnistetaan.

Taalla on erittain kuuma. Junaosasto sen sijaan oli mukavasti ilmastoitu. Jopa niin mukavasti, etta tavoilleni uskollisesti aloin palella. Viiden ja puolen tunnin matkaan meni reilusti yli kuusi tuntia mutta virkailijat tulivat onneksi kertomaan, milloin oltiin Jaipurissa. Juttelin pitkin matkaa myos samassa vaunussa matkustavan designerin kanssa. Yllattaen puhuimme muun muassa suomalaisesta muotoilusta. =) Jaipurin asemalta otin ylikalliin riksan, joka onneksi loysi tien majapaikkaan. Tanaan pitaisi olla vapaapaiva, joka tulee kylla tarpeeseen. Lentokoneessa sain nukuttua vain pari tuntia ja junassakin ehka vain tunnin.

Olen nahnyt ensimmaiset apinat, lehmat, vuohien laumat, riikinkukot, sisiliskon ja kamelin. Havainnut, etta toisinaan on parempi kayttaa jalanjalkivessaa, vaikka meikalaismallinenkin olisi - hygieniataso ei takalaisessa haittaa yhta paljon. Valtellyt aktiivisesti katsekontaktia ja epaillyt pari kertaa paatyneeni vain miehille tarkoitetuille katuosuuksille, niin piilossa varsinkin aamulla naiset olivat. Juonut valtavasti vetta ja syonyt hassuja palleroita, joiden raaka-ainetta en vielakaan tieda. Tajunnut, etta asuntolassamme Suomi ja Irlanti ovat voitolla - molempien maiden asukkaita on taalla nelja. Paatynyt siihen, etta Delhi on liian suuri, kaoottinen ja meluisa. Nahnyt, kuinka pimea on pimeaa - auringon laskettua junan ikkunoista ei nahnyt mitaan, silla maaseudulla ei ollut oikeastaan missaan valoja. Olen siis paassyt perille. Ensi kerralla ehka osaan kertoa jo vahan enemman maasta ja tyostanikin.